Juosten päin lasiseinää.

Kun pienen paremman hetken jälkeen jatkaa samaa rataa kuin ennen. Kun vaan puskee ja painaa, perkele, onhan sitä ennenkin. Sitä samaa pitää, täytyy, perkele eteenpäin -tekemistä. Niin töissä, kotona ja myös urheilussa. Lopulta vastassa oli lasiseinä jota päin juoksin. PAM, STOP, pysähdys. Niin kävi kun uskoo olevansa supermies.

Niin se vaan on että välillä elämä on pitää, täytyy, tarvii -asioita. Mutta kun sieltä välistä puuttuu ihan liian paljon sitä saan, voin, iloitsen -tekemistä niin lasiseinä tulee vastaan.

Nyt oltiin hetki ihan paikallaan. Ja ollaan hetki tehty asioita erilailla, kevyemmin, itseään kuunnellen. Onnekseni asiaan on ymmärrystä niin töissä kuin kotona.

Onneksi liikkuminen ei jäänyt täydelliselle tauolle, siitä pitää osittain huolen vajaan vuoden ikäinen labradoripoika, joka ne päivittäiset lenkit tarvitsee. Eilen illalla oli hieno yhteinen lenkki. Järven jäällä, räntäsade piiskaa naamaa ja umpihangessa eteenpäin iloisin mielin tarpoessa. Siinä sitä sai, sitä parasta mahdollista lääkettä.

Mennyttä ja tulevaa.

Edellisestä tekstistä onkin tosi pitkä aika, 3 kk. Ensin lyhyt katsaus menneeseen, lähihistorian kertausta itsellekin, mitä tapahtui ja koska.

Vuonna 2013 reenitunteja oli 201. Wiha oli lokakuun puolessa välissä, sen jälkeen 2014 tunnit olivat 218. Sitten iski hullut ajatukset päähän, rikon 300 tunnin reenit tänä vuonna. Vuotta jäljellä 10 viikkoa, 300 tunnin rikkomiseen tarvitaan noin 8 tuntia reeniä viikkoon. Ei mikään mahdoton määrä mutta kuitenkin 2-3 tuntia enemmän per viikko kun ennen sitä.

Marraskuun loppuun saakka olikin hyvä draivi päällä 8-9 tunnin viikkoja viikosta toiseen. Tunteja sai kasvatettua sillä että valtaosa reeneistä oli PK lenkkiä, sauvakävelyä ja pitkin poikin oman kylän kulkemattomia metsäpolkuja, suunnistustakin samalla harjoitellen. Sekä viikottaiset lihaskunnot ohjelmassa mukana. Itseasiassa ajatus oli että kausi 2015 alkaa tästä PK rypistyksestä.

Aina asiat ei suju niin kuin toivoisi. Joulukuu oli synkkä, mustempi kuin lumeton maisema silloin. Reenaamisen katkaisi sairastuminen, pitkäkestoinen räkätauti. Samaan kasaan rankka henkinen katkeaminen. Kesästä saakka jatkunut raskas työrupeama vei voiton. Siitä suosta nouseminen ei alkanutkaan ihan helposti, aika raju pohjakosketus tuli otettua. Kun fyysisesti olisi ollut taas valmis reeneihin, ei ollut vielä henkistä energiaa lähteä liikkeelle. Siis joulukuu 2014 oli lähes puhdas nolla.

Onneksi joulun jälkeen oli vapaata ja sai hetken maisemanvaihdoksen lapin rauhaan ja hiljaisuuteen. Samoin työrintamalla pahin oli jo takana. Vuodenvaihteessa tunsi kuinka matka montun pohjalta kohti valoa oli alkanut.

Niin, se 300 tuntia ei mennyt rikki 2014, tunteja 263. Ja onhan siinäkin 20% parannus edellisvuoteen, tähän vuoteen sama prosentti ja ollaan hyvinkin yli 300 tuntia.

Mitä vuonna 2015? Minä tarvitsen jonkun tapahtuman kalenteriin jota kohti hommia tehdään. Pari kertaa vuodessa haluan testata itseäni ja ultrat tuntuu itselle olevan mieluisaa tekemistä. Menisiköhän vuosi 2015 näin, katsotaan:

Kokkola Ultra Run 16.5. Onko siellä tähtäin 12 tunnin juoksu ja siinä yli 100 km? Vai uskaltaisiko lähteä pitkään painiin, 24 tunnin juoksuun. Tiedän, harppaus viimevuoden tekemisistä 24h juoksuun olisi melkoinen. Tulisiko siinä ahnehdittua vähän liian monta rappusta kerralla, kun 12h/100km on sekin vielä saavuttamatta. No, kevät näyttää millaisina hullutuksina uskaltaa lähteä.

Dingle Ultra Marathon 50 mailia 5.9. Olen siitä onnellisessa asemassa että vaimo lähes painostaa lähtemään Dingleen. Ei tarvitse neuvotella ulkomaan kisareissuista. Hän bongasi tämän kisan ja totesi että nuo maisemat on nähtävä, mennään sinne. Ei kai siinä mitään ajankohta on sopivasti alkusyksyssä, siis Dingleen.

Wihan Kilometrit 24.10. Turha on katkaista hyvää Wihan putkea (siis yksi jo juostuna) joten sinne sitten non-stopiin tai sataselle. Tavoite riippuu naapurista, juoksi mokoma 100km viimevuonna, itse vain 50km. Ja tänä vuonna mennään kierros häntä enemmän. Minulla on se etu että hän juoksee kovempaa, joten minä tiedän mihin hän lopettaa :)

Wihan Kilometrit 11.10.2014

Pääsin kuin pääsinkin Wihaan juoksemaan.

Niin kuin olen kirjoittanut niin kesä ja syksy ei ole sujunut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Vielä maanantaina kävin tekemässä 15km lenkin ja sen jälkeen ei todellakaan tuntunut hyvältä. Aina vaan ne samat vaivat jalassa vaikka on välillä levätty ja hoidettu, koitettu ja yritetty...  Kyllä siinä putos hautajais tunnelmiin ja epätoivo iski.

Kuitenkin se juoksemisen palo kyti. Tiistaista eteenpäin ohjelmassa lepoa, hoitoja, uskoa ja toivoa. Kyllä kotona asiasta kovasti puhuttiin kannattaako lähteä riskeeraamaan, mitäs jos jalka on juoksun jälkeen ihan romu? Päädyttiin siihen että juoksemaan mutta jalkaa kuunnellen.

Lauantaina klo 9:00 alkoi juoksu. Olihan hienoa. Ilman kipuja juoksu lähti liikkeelle ja myös jatkui niin, siis ilman näitä "vääriä" kipuja. Juoksuun oli tarkka suunnitelma. 100 km kolmeen osaan. Jokaisen kolmanneksen juoksuvauhti hidastuu 20 sekuntia per kilometri. Kävelyosuudet niin että huoltoteltalta eväät käteen, geeli, urkka ja mehu ja 250m kävelyä, juoksua puoleen väliin kierrosta ja sama 250 m kävelyä, eväänä oli 1dl kokista. Jokusia juomisia jätin pois kun alkumatkasta joutui pahimmillaan kahden kierroksen jälkeen puun juurelle pysähtymään. Vauhti oli koko ajan 10-15 s/km nopeampaa kuin suunnitelmassa. Mutta en halunnut liikaa juosta käsijarru päällä, kun juoksun yksi tarkoitus oli saada kokemus kovemmasta vauhdista pitkällä matkalla, siis samalla vauhdilla millä maanantain 15 km testin juoksin.

Oma pää alkoi ekan kympin aikana maalailemaan kuvia siitä kuinka tänään satasen voisikin maaliin päästään, kun kerran näin hienosti ja kevyesti alussa kulkee. Mutta kyllä totuus tämän hetken pitkänmatkan kestämisestä alkoi kolmenkympin kohdalla paljastumaan. 10 kierrosta (33,3 km) oli itselle sellainen hiljainen unelma, että edes sen matkan pystyisi kokemaan, sen pystyin ja homma toimi hyvin. Kierroksen 12 aikana kuitenkin kypsyi päätös siitä että tänään matkaksi tulee riittämään 15 kierrosta, 50 km. Surkean vähäisten syksyn kilometrien takia matka alkoi tuntumaan jäsenissä neljänkympin kohdalla. Normaalia väsymystä, kolotusta siellä täällä. Käytännössä heikoimmaksi lenkiksi tuli pää. Mutta olihan koko juoksuun lähtö ihan väärällä fokuksella, jos satasen juoksua olisi tosissaan tavoitellut. Nyt juostiin sellainen "fiiliksen mukaan" -juoksu. Selvähän se että ei satasta juosta tällä meikäläisen tasolla kuin pitkää lenkkiä. Satanen lähdetään juoksemaan maaliin, kunnollisella "perkele, minähän juoksen" asenteella.

Tapahtumat on hienoja. Sain tilaisuuden jutella hetken Näreahon Antin kanssa. Kuisman Tuulan kanssa pitkin matkaa morjesteltiin ja ajatuksiakin kerittiin vaihtamaan. Tuulalle onnittelut Wihan Nestori -arvonimestä.

Loppujen lopuksi, hieno juoksu, hieno kokemus, hieno oppi. Ja ennenkaikkea, mieli on taas valoisa tulevan suhteen ja treenimotivaatio buustaus syntyi. Nyt vain aktiivista palauttelua ja kun paikat on valmiit niin maltillisesti matkaan ja kilometrejä kehoon.

Tahdon- vai järjenääni?

Kumpaa kuuntelet tahtoa vai järkeä? Onko vastoinkäymiset urheilemisen "perkelettä"? Vai onko vastoinkäymiset urheilemisen kautta saatavaa henkistä kasvamista, kun pitää oppia kohtaamaan, käsittelemään ja hyväksymään vaikeita asioita? Miian hieno kirjoitus asiasta.

Huh, menipä filosofiseksi. Mutta joka tapauksessa on se vaikeaa. Kun tahto huutaa kovaan ääneen "Haluan päästä juoksemaan, haluan päästä testaamaan itseäni, haluan kokea 100 kilometrin pahan olon ja nautinnon, haluan, haluan!" Ja samaan aikaan jossain syvällä sisällä se hento järjenääni koittaa saada omaa sanomaansa esiin "Onko järkeä lähteä vajaakuntoisena rikkomaan paikkoja ja pistämään itsensä kuukauden- puolentoista telakalle!"

Kyllä vaan. Wihan kilometreihin on nyt aikaa 9 päivää. Vasen jalkani ei ole täysin kunnossa vieläkään. Ei se ole huono, mutta on se rajoittanut usean peräkkäisen päivän juoksemisia. Ei se ole kipeä, mutta ei se ole myöskään täydellisessä 100 km kunnossa.

Silti olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteesta en pysty luopumaan. Olen henkisesti valmistautunut siihen että loka- marraskuun aikana minun on vain "rakastettava" vesijuoksua, uimista, crostraineria, jumppaa ja venyttelyä. Koska todennäköisesti en pysty juoksemaan hetkeen aikaan Wihan jälkeen.

Ja silti, olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteestani  e n  o l e  v a l m i s  l u o p u m a a n.

ps. 3.9 jälkeen, taisin sittenkin hieman liikaa innostua ja juosta...

WHHOOOOO! JEEE!

Voi sitä onnen määrää! Ilon iloa! Riemun raikumista! Sairaan hienoa! Mageeta!

Eka lenkki toukokuun puolenvälin jälkeen ilman mitään, pientäkään kipua, ylimääräistä tunnetta, turhaa kolotusta kintussa.

Aivan äärettömän hieno fiilis.

Epionelle Kiitos, tänään oli taivaallisen hieno juosta!

ps. nyt ei vaan saa innostua liikaa

Tavoitetta päin!

Niin se on pari kuukautta vierähtänyt edellisestä synkistelyviestistä. Ja jos jotain on tänä aikana tehty niin ainakin käyty hierojalla, enemmän kuin koskaan. Käytännössä 6 vk, kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun, meni hierojalla - venyttelyä - pieni testilenkki - pettymys -akselilla.

Jostain syystä kohdalleni on sattunut ennen jokaista tapahtumaa jonkinlainen loukkaantuminen tai sairastuminen. Juuri siinä hetkessä kun reilumpia viikkokilometrejä ja -tunteja olisi ollut tarkoitus reenata. Niin nytkin.

Wihan 100 km aikaa vajaa nyt 6 viikkoa. Viimeiset neljä viikkoa olen kasvattanut viikon juoksuja parista kympistä alkaen, kymppi kerrallaan per viikko. Juostut viikkokilometrit on todellakin melkoisen vähäisiä tavoitteeseen nähden, en edes kehtaa tunnustaa. Jos "ultran ammattilaiset" tietäisivät totuuden, pitäisivät kahelina. Sen sanoo oma järkikin ja sitä huokailee lähipiiri, mutta mutta. Kyllä mielen palo tuohon juoksuun on vain niin järjettömän kova. Vieläkään en suostu antamaan periksi ajatukselle etten Wihassa juoksisi. Viime viikolla oli pakko todeta että tuo progressio on ollut koko ajan vähän liikaa. Siitä syystä oli annettava vajaan viikon huili jaloille. Taas pieni takapakki, mutta toivottavasti se oli nyt viimeinen.

Juoksuhaluja lisää se että tämän hetkiset testilenkit sujuu varsin hienosti, ihan PK-sykkeellä. Testilenkit olen juossut suunnitellulla Wihan juoksu-kävelytaktiikalla. Ja kun Wihassa reitti on tasainen ja testit on juostu vaihtelevassa loivamäkisessä maastossa.

Mutta nyt, kohti Wihaa, sanoista tekoihin ja lenkille. Pitäkää peukkuja että viimeisin huili-hieronta-venyttely on tehnyt tehtävänsä ja lenkki sujuisi ilman minkäänlaisia ylimääräisiä tuntemuksia...

Urheiluvammat on pe¤#&&#tä!

Jos joku hakee tästä tekstistä positiivista otetta ja tsemppimieltä, niin kyllä ei kannata. Urheiluvammat on perseestä!

Haluan juosta, en pysty = ottaa päähän (näin nätisti sanottuna). Vasen reisilihas, ihan ulkosyrjästä, tai onko se sitten pakaralihas, ei kestä juoksun tärähdystä. Sillä voi pyöräillä, tehdä lihaskuntoa jopa askelkyykkyjä, könytä harjunreunoja ylös alas. Mutta ei juosta. Niin se nyt on. Kokkolan satanen oli tälle vartalolle ja sen kohtuu vaatimattomille kilometreille sen verran kova jumppa että jälkensä se jätti.

Kolmisen viikkoa Kokkolan jälkeen tein sen virheen että pienen pätkän kävin juoksemassa Koskisen Pasin kanssa, hänen 1000 mailin juoksusta, vaikka jalka ilmoitti heti ensi askeleesta että kaikki ei ole kunnossa. No, on väärin sanoa sitä virheeksi, se oli tietoinen riski. Tuo tilaisuus oli vain niin houkutteleva, että en halunnut jättää sitä käyttämättä, menisin uudestaan jos sama tilanne tulisi vastaan.

Sen jälkeen on menty jalan ehdoilla. Ongelmallista on ollut se että vasen reisi ei ole ollut oikeasti kipeä enää neljään viikkoon. Yksittäisiä tuntemuksia silloin tälläin lihaksesta. Vain yksi lihaskuntoliike oli sellainen jota ei tehty kun liike alkoi heti kipuilemaan. Pyöräilty on jopa 4,5 tunnin lenkkikin, ilman jalkaongelmaa.

Nyt seitsemän viikon päästä Kokkolasta oli sellainen tunne että juokseminen voisi alkaa. Lauantaina 6,5 km lenkki, pientä oireilua, no sehän kuuluu asiaan. Maanantaina uusi juoksu 6,5 km, alusta pitäen kipua, mutta josko kipu häviää kun paikat lämpenee, no ei hävinnyt. Sellaista kävelyä-venyttelyä ja taas toiveikas juoksupätkä, kyllä se tästä lähtee. No ei perkele lähde, muu kuin kirosanat suusta ja v-käyrä exponentiaaliseen nousuun. Että morjens, on tää hienoa!

Olisiko pitänyt antaa jalalle täyslepoa, hierontaa, enemmän venyttelyä, kuumaa, kylmää? No olisi. Ja olisin, jos olisin ymmärtänyt että tilanne on oikeasti näin paha. Kuten kirjoitin pystyin reenaamaa hyvin menneinä viikkoina mutta en juossut.

Nyt sitten jostain kaivetaan ne viisaat ohjeet mitä seuraavina viikkoina pitää tehdä? Ja sitten kuntoutetaan. Tavoitteista Kangasalan puolimaraton heitetään roskiin, no sen ei ole väliä. Syksyn Wihan satasta ei roskiin heitetä, siellä aion juosta 100km/12h!

Urheilijaelämää...