Pääsin kuin pääsinkin Wihaan juoksemaan.
Niin kuin olen kirjoittanut niin kesä ja syksy ei ole sujunut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Vielä maanantaina kävin tekemässä 15km lenkin ja sen jälkeen ei todellakaan tuntunut hyvältä. Aina vaan ne samat vaivat jalassa vaikka on välillä levätty ja hoidettu, koitettu ja yritetty... Kyllä siinä putos hautajais tunnelmiin ja epätoivo iski.
Kuitenkin se juoksemisen palo kyti. Tiistaista eteenpäin ohjelmassa lepoa, hoitoja, uskoa ja toivoa. Kyllä kotona asiasta kovasti puhuttiin kannattaako lähteä riskeeraamaan, mitäs jos jalka on juoksun jälkeen ihan romu? Päädyttiin siihen että juoksemaan mutta jalkaa kuunnellen.
Lauantaina klo 9:00 alkoi juoksu. Olihan hienoa. Ilman kipuja juoksu lähti liikkeelle ja myös jatkui niin, siis ilman näitä "vääriä" kipuja. Juoksuun oli tarkka suunnitelma. 100 km kolmeen osaan. Jokaisen kolmanneksen juoksuvauhti hidastuu 20 sekuntia per kilometri. Kävelyosuudet niin että huoltoteltalta eväät käteen, geeli, urkka ja mehu ja 250m kävelyä, juoksua puoleen väliin kierrosta ja sama 250 m kävelyä, eväänä oli 1dl kokista. Jokusia juomisia jätin pois kun alkumatkasta joutui pahimmillaan kahden kierroksen jälkeen puun juurelle pysähtymään. Vauhti oli koko ajan 10-15 s/km nopeampaa kuin suunnitelmassa. Mutta en halunnut liikaa juosta käsijarru päällä, kun juoksun yksi tarkoitus oli saada kokemus kovemmasta vauhdista pitkällä matkalla, siis samalla vauhdilla millä maanantain 15 km testin juoksin.
Oma pää alkoi ekan kympin aikana maalailemaan kuvia siitä kuinka tänään satasen voisikin maaliin päästään, kun kerran näin hienosti ja kevyesti alussa kulkee. Mutta kyllä totuus tämän hetken pitkänmatkan kestämisestä alkoi kolmenkympin kohdalla paljastumaan. 10 kierrosta (33,3 km) oli itselle sellainen hiljainen unelma, että edes sen matkan pystyisi kokemaan, sen pystyin ja homma toimi hyvin. Kierroksen 12 aikana kuitenkin kypsyi päätös siitä että tänään matkaksi tulee riittämään 15 kierrosta, 50 km. Surkean vähäisten syksyn kilometrien takia matka alkoi tuntumaan jäsenissä neljänkympin kohdalla. Normaalia väsymystä, kolotusta siellä täällä. Käytännössä heikoimmaksi lenkiksi tuli pää. Mutta olihan koko juoksuun lähtö ihan väärällä fokuksella, jos satasen juoksua olisi tosissaan tavoitellut. Nyt juostiin sellainen "fiiliksen mukaan" -juoksu. Selvähän se että ei satasta juosta tällä meikäläisen tasolla kuin pitkää lenkkiä. Satanen lähdetään juoksemaan maaliin, kunnollisella "perkele, minähän juoksen" asenteella.
Tapahtumat on hienoja. Sain tilaisuuden jutella hetken Näreahon Antin kanssa. Kuisman Tuulan kanssa pitkin matkaa morjesteltiin ja ajatuksiakin kerittiin vaihtamaan. Tuulalle onnittelut Wihan Nestori -arvonimestä.
Loppujen lopuksi, hieno juoksu, hieno kokemus, hieno oppi. Ja ennenkaikkea, mieli on taas valoisa tulevan suhteen ja treenimotivaatio buustaus syntyi. Nyt vain aktiivista palauttelua ja kun paikat on valmiit niin maltillisesti matkaan ja kilometrejä kehoon.
Tavoite: keski-ikäisestä sohvaperunasta, intohimoiseksi urheilujaksi...
12.10.2014
2.10.2014
Tahdon- vai järjenääni?
Kumpaa kuuntelet tahtoa vai järkeä? Onko vastoinkäymiset urheilemisen "perkelettä"? Vai onko vastoinkäymiset urheilemisen kautta saatavaa henkistä kasvamista, kun pitää oppia kohtaamaan, käsittelemään ja hyväksymään vaikeita asioita? Miian hieno kirjoitus asiasta.
Huh, menipä filosofiseksi. Mutta joka tapauksessa on se vaikeaa. Kun tahto huutaa kovaan ääneen "Haluan päästä juoksemaan, haluan päästä testaamaan itseäni, haluan kokea 100 kilometrin pahan olon ja nautinnon, haluan, haluan!" Ja samaan aikaan jossain syvällä sisällä se hento järjenääni koittaa saada omaa sanomaansa esiin "Onko järkeä lähteä vajaakuntoisena rikkomaan paikkoja ja pistämään itsensä kuukauden- puolentoista telakalle!"
Kyllä vaan. Wihan kilometreihin on nyt aikaa 9 päivää. Vasen jalkani ei ole täysin kunnossa vieläkään. Ei se ole huono, mutta on se rajoittanut usean peräkkäisen päivän juoksemisia. Ei se ole kipeä, mutta ei se ole myöskään täydellisessä 100 km kunnossa.
Silti olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteesta en pysty luopumaan. Olen henkisesti valmistautunut siihen että loka- marraskuun aikana minun on vain "rakastettava" vesijuoksua, uimista, crostraineria, jumppaa ja venyttelyä. Koska todennäköisesti en pysty juoksemaan hetkeen aikaan Wihan jälkeen.
Ja silti, olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteestani e n o l e v a l m i s l u o p u m a a n.
ps. 3.9 jälkeen, taisin sittenkin hieman liikaa innostua ja juosta...
Huh, menipä filosofiseksi. Mutta joka tapauksessa on se vaikeaa. Kun tahto huutaa kovaan ääneen "Haluan päästä juoksemaan, haluan päästä testaamaan itseäni, haluan kokea 100 kilometrin pahan olon ja nautinnon, haluan, haluan!" Ja samaan aikaan jossain syvällä sisällä se hento järjenääni koittaa saada omaa sanomaansa esiin "Onko järkeä lähteä vajaakuntoisena rikkomaan paikkoja ja pistämään itsensä kuukauden- puolentoista telakalle!"
Kyllä vaan. Wihan kilometreihin on nyt aikaa 9 päivää. Vasen jalkani ei ole täysin kunnossa vieläkään. Ei se ole huono, mutta on se rajoittanut usean peräkkäisen päivän juoksemisia. Ei se ole kipeä, mutta ei se ole myöskään täydellisessä 100 km kunnossa.
Silti olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteesta en pysty luopumaan. Olen henkisesti valmistautunut siihen että loka- marraskuun aikana minun on vain "rakastettava" vesijuoksua, uimista, crostraineria, jumppaa ja venyttelyä. Koska todennäköisesti en pysty juoksemaan hetkeen aikaan Wihan jälkeen.
Ja silti, olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteestani e n o l e v a l m i s l u o p u m a a n.
ps. 3.9 jälkeen, taisin sittenkin hieman liikaa innostua ja juosta...
3.9.2014
WHHOOOOO! JEEE!
Voi sitä onnen määrää! Ilon iloa! Riemun raikumista! Sairaan hienoa! Mageeta!
Eka lenkki toukokuun puolenvälin jälkeen ilman mitään, pientäkään kipua, ylimääräistä tunnetta, turhaa kolotusta kintussa.
Aivan äärettömän hieno fiilis.
Epionelle Kiitos, tänään oli taivaallisen hieno juosta!
ps. nyt ei vaan saa innostua liikaa
Eka lenkki toukokuun puolenvälin jälkeen ilman mitään, pientäkään kipua, ylimääräistä tunnetta, turhaa kolotusta kintussa.
Aivan äärettömän hieno fiilis.
Epionelle Kiitos, tänään oli taivaallisen hieno juosta!
ps. nyt ei vaan saa innostua liikaa
Tavoitetta päin!
Niin se on pari kuukautta vierähtänyt edellisestä synkistelyviestistä. Ja jos jotain on tänä aikana tehty niin ainakin käyty hierojalla, enemmän kuin koskaan. Käytännössä 6 vk, kesäkuun lopusta heinäkuun loppuun, meni hierojalla - venyttelyä - pieni testilenkki - pettymys -akselilla.
Jostain syystä kohdalleni on sattunut ennen jokaista tapahtumaa jonkinlainen loukkaantuminen tai sairastuminen. Juuri siinä hetkessä kun reilumpia viikkokilometrejä ja -tunteja olisi ollut tarkoitus reenata. Niin nytkin.
Wihan 100 km aikaa vajaa nyt 6 viikkoa. Viimeiset neljä viikkoa olen kasvattanut viikon juoksuja parista kympistä alkaen, kymppi kerrallaan per viikko. Juostut viikkokilometrit on todellakin melkoisen vähäisiä tavoitteeseen nähden, en edes kehtaa tunnustaa. Jos "ultran ammattilaiset" tietäisivät totuuden, pitäisivät kahelina. Sen sanoo oma järkikin ja sitä huokailee lähipiiri, mutta mutta. Kyllä mielen palo tuohon juoksuun on vain niin järjettömän kova. Vieläkään en suostu antamaan periksi ajatukselle etten Wihassa juoksisi. Viime viikolla oli pakko todeta että tuo progressio on ollut koko ajan vähän liikaa. Siitä syystä oli annettava vajaan viikon huili jaloille. Taas pieni takapakki, mutta toivottavasti se oli nyt viimeinen.
Juoksuhaluja lisää se että tämän hetkiset testilenkit sujuu varsin hienosti, ihan PK-sykkeellä. Testilenkit olen juossut suunnitellulla Wihan juoksu-kävelytaktiikalla. Ja kun Wihassa reitti on tasainen ja testit on juostu vaihtelevassa loivamäkisessä maastossa.
Mutta nyt, kohti Wihaa, sanoista tekoihin ja lenkille. Pitäkää peukkuja että viimeisin huili-hieronta-venyttely on tehnyt tehtävänsä ja lenkki sujuisi ilman minkäänlaisia ylimääräisiä tuntemuksia...
Jostain syystä kohdalleni on sattunut ennen jokaista tapahtumaa jonkinlainen loukkaantuminen tai sairastuminen. Juuri siinä hetkessä kun reilumpia viikkokilometrejä ja -tunteja olisi ollut tarkoitus reenata. Niin nytkin.
Wihan 100 km aikaa vajaa nyt 6 viikkoa. Viimeiset neljä viikkoa olen kasvattanut viikon juoksuja parista kympistä alkaen, kymppi kerrallaan per viikko. Juostut viikkokilometrit on todellakin melkoisen vähäisiä tavoitteeseen nähden, en edes kehtaa tunnustaa. Jos "ultran ammattilaiset" tietäisivät totuuden, pitäisivät kahelina. Sen sanoo oma järkikin ja sitä huokailee lähipiiri, mutta mutta. Kyllä mielen palo tuohon juoksuun on vain niin järjettömän kova. Vieläkään en suostu antamaan periksi ajatukselle etten Wihassa juoksisi. Viime viikolla oli pakko todeta että tuo progressio on ollut koko ajan vähän liikaa. Siitä syystä oli annettava vajaan viikon huili jaloille. Taas pieni takapakki, mutta toivottavasti se oli nyt viimeinen.
Juoksuhaluja lisää se että tämän hetkiset testilenkit sujuu varsin hienosti, ihan PK-sykkeellä. Testilenkit olen juossut suunnitellulla Wihan juoksu-kävelytaktiikalla. Ja kun Wihassa reitti on tasainen ja testit on juostu vaihtelevassa loivamäkisessä maastossa.
Mutta nyt, kohti Wihaa, sanoista tekoihin ja lenkille. Pitäkää peukkuja että viimeisin huili-hieronta-venyttely on tehnyt tehtävänsä ja lenkki sujuisi ilman minkäänlaisia ylimääräisiä tuntemuksia...
8.7.2014
Urheiluvammat on pe¤#&&#tä!
Jos joku hakee tästä tekstistä positiivista otetta ja tsemppimieltä, niin kyllä ei kannata. Urheiluvammat on perseestä!
Haluan juosta, en pysty = ottaa päähän (näin nätisti sanottuna). Vasen reisilihas, ihan ulkosyrjästä, tai onko se sitten pakaralihas, ei kestä juoksun tärähdystä. Sillä voi pyöräillä, tehdä lihaskuntoa jopa askelkyykkyjä, könytä harjunreunoja ylös alas. Mutta ei juosta. Niin se nyt on. Kokkolan satanen oli tälle vartalolle ja sen kohtuu vaatimattomille kilometreille sen verran kova jumppa että jälkensä se jätti.
Kolmisen viikkoa Kokkolan jälkeen tein sen virheen että pienen pätkän kävin juoksemassa Koskisen Pasin kanssa, hänen 1000 mailin juoksusta, vaikka jalka ilmoitti heti ensi askeleesta että kaikki ei ole kunnossa. No, on väärin sanoa sitä virheeksi, se oli tietoinen riski. Tuo tilaisuus oli vain niin houkutteleva, että en halunnut jättää sitä käyttämättä, menisin uudestaan jos sama tilanne tulisi vastaan.
Sen jälkeen on menty jalan ehdoilla. Ongelmallista on ollut se että vasen reisi ei ole ollut oikeasti kipeä enää neljään viikkoon. Yksittäisiä tuntemuksia silloin tälläin lihaksesta. Vain yksi lihaskuntoliike oli sellainen jota ei tehty kun liike alkoi heti kipuilemaan. Pyöräilty on jopa 4,5 tunnin lenkkikin, ilman jalkaongelmaa.
Nyt seitsemän viikon päästä Kokkolasta oli sellainen tunne että juokseminen voisi alkaa. Lauantaina 6,5 km lenkki, pientä oireilua, no sehän kuuluu asiaan. Maanantaina uusi juoksu 6,5 km, alusta pitäen kipua, mutta josko kipu häviää kun paikat lämpenee, no ei hävinnyt. Sellaista kävelyä-venyttelyä ja taas toiveikas juoksupätkä, kyllä se tästä lähtee. No ei perkele lähde, muu kuin kirosanat suusta ja v-käyrä exponentiaaliseen nousuun. Että morjens, on tää hienoa!
Olisiko pitänyt antaa jalalle täyslepoa, hierontaa, enemmän venyttelyä, kuumaa, kylmää? No olisi. Ja olisin, jos olisin ymmärtänyt että tilanne on oikeasti näin paha. Kuten kirjoitin pystyin reenaamaa hyvin menneinä viikkoina mutta en juossut.
Nyt sitten jostain kaivetaan ne viisaat ohjeet mitä seuraavina viikkoina pitää tehdä? Ja sitten kuntoutetaan. Tavoitteista Kangasalan puolimaraton heitetään roskiin, no sen ei ole väliä. Syksyn Wihan satasta ei roskiin heitetä, siellä aion juosta 100km/12h!
Urheilijaelämää...
Haluan juosta, en pysty = ottaa päähän (näin nätisti sanottuna). Vasen reisilihas, ihan ulkosyrjästä, tai onko se sitten pakaralihas, ei kestä juoksun tärähdystä. Sillä voi pyöräillä, tehdä lihaskuntoa jopa askelkyykkyjä, könytä harjunreunoja ylös alas. Mutta ei juosta. Niin se nyt on. Kokkolan satanen oli tälle vartalolle ja sen kohtuu vaatimattomille kilometreille sen verran kova jumppa että jälkensä se jätti.
Kolmisen viikkoa Kokkolan jälkeen tein sen virheen että pienen pätkän kävin juoksemassa Koskisen Pasin kanssa, hänen 1000 mailin juoksusta, vaikka jalka ilmoitti heti ensi askeleesta että kaikki ei ole kunnossa. No, on väärin sanoa sitä virheeksi, se oli tietoinen riski. Tuo tilaisuus oli vain niin houkutteleva, että en halunnut jättää sitä käyttämättä, menisin uudestaan jos sama tilanne tulisi vastaan.
Sen jälkeen on menty jalan ehdoilla. Ongelmallista on ollut se että vasen reisi ei ole ollut oikeasti kipeä enää neljään viikkoon. Yksittäisiä tuntemuksia silloin tälläin lihaksesta. Vain yksi lihaskuntoliike oli sellainen jota ei tehty kun liike alkoi heti kipuilemaan. Pyöräilty on jopa 4,5 tunnin lenkkikin, ilman jalkaongelmaa.
Nyt seitsemän viikon päästä Kokkolasta oli sellainen tunne että juokseminen voisi alkaa. Lauantaina 6,5 km lenkki, pientä oireilua, no sehän kuuluu asiaan. Maanantaina uusi juoksu 6,5 km, alusta pitäen kipua, mutta josko kipu häviää kun paikat lämpenee, no ei hävinnyt. Sellaista kävelyä-venyttelyä ja taas toiveikas juoksupätkä, kyllä se tästä lähtee. No ei perkele lähde, muu kuin kirosanat suusta ja v-käyrä exponentiaaliseen nousuun. Että morjens, on tää hienoa!
Olisiko pitänyt antaa jalalle täyslepoa, hierontaa, enemmän venyttelyä, kuumaa, kylmää? No olisi. Ja olisin, jos olisin ymmärtänyt että tilanne on oikeasti näin paha. Kuten kirjoitin pystyin reenaamaa hyvin menneinä viikkoina mutta en juossut.
Nyt sitten jostain kaivetaan ne viisaat ohjeet mitä seuraavina viikkoina pitää tehdä? Ja sitten kuntoutetaan. Tavoitteista Kangasalan puolimaraton heitetään roskiin, no sen ei ole väliä. Syksyn Wihan satasta ei roskiin heitetä, siellä aion juosta 100km/12h!
Urheilijaelämää...
9.6.2014
Katsojana - Suomi-juoksu Perniö 100km
Oli hieno reissu Perniöön lauantai iltana 7.6. Lähdin uteliaana katsomaan miltä se ultrajuoksu näyttää katsojan silmin.
Kun pääsin perille niin hyvää vauhtia matkalla oli Marko, jolla oli kova satasen ennätysjahti päällä. Virallisesti ilmoitettu tavoite 8:50:48 (taisi pään sisällä jotain tätäkin kovempaa muhia).
Sain kunnian osallistua yön tunteina ihan tosissaan juoksuun, kun Marko apua pyysi. Urkat, vedet, geelit ja muut koitin parhaani mukaan esille laittaa, jotta matkaaja saisi keskittyä olennaiseen.
Viimeiset kierrokset sitten menikin ihan oikeaan tiukkaan huoltamiseen ja erilaisten aikojen laskemiseen. Kun kello vääjäämättä alkoi näyttää siltä että 8:30:00 on rikottavissa. Huippuhetkeni huoltajana oli vajaa kaksi kierrosta ennen maalia kun viimeisten kierrosten tavoitenopeuksia, tiukkoja mutta ei tekemättömiä, Markolle huusin. Vastaus juoksijalta tuli että "On älyttömän kovia, tekee kipeetä." Huusin perään "Niin pitääkin tehdä, tämä on ultrajuoksua!" Ilmeisesti tällä tsemppaamisella sain uskoa Markoon valettua 8:30:00 alittamiseen. Kyllä muuten hermostutti maalissa viimeiset kaksi minuuttia, aivan mielettömästi. Mutta Marko näytti kovuutensa ja tykitti menemään ja pääsi hurjaan ennätykseensä 8:29:28 (tuo alitus taisi olla sellainen salainen täydellisen juoksun haave).
Mutta kaikki kunnia komeasta loppuajasta kuuluu juoksijalle. Kiitos Marko, oli ilo ja kunnia kun sain olla hetken matkassa mukana.
Kaikesta voi oppia, niin tästäkin reissusta. Päässälaskutaitoa pitää harjoittaa ja paljon ennen seuraavaa huoltokeikkaa. Meinasi iskeä paniikki kun viimeisillä kierroksilla sekunnin tarkkuudella yhtä aikaa, edellisen kierroksen tulosta, jäljellä olevaa aikaa 8:30:00 tulokseen ja samalla keskimääräistä aikaa jäljellä oleville kierroksille yritti laskea. Onneksi pahoja laskuvirheitä ei tainnut tulla ja juoksija sai keskittyä vain metrien nielemiseen.
Kun pääsin perille niin hyvää vauhtia matkalla oli Marko, jolla oli kova satasen ennätysjahti päällä. Virallisesti ilmoitettu tavoite 8:50:48 (taisi pään sisällä jotain tätäkin kovempaa muhia).
Sain kunnian osallistua yön tunteina ihan tosissaan juoksuun, kun Marko apua pyysi. Urkat, vedet, geelit ja muut koitin parhaani mukaan esille laittaa, jotta matkaaja saisi keskittyä olennaiseen.
Viimeiset kierrokset sitten menikin ihan oikeaan tiukkaan huoltamiseen ja erilaisten aikojen laskemiseen. Kun kello vääjäämättä alkoi näyttää siltä että 8:30:00 on rikottavissa. Huippuhetkeni huoltajana oli vajaa kaksi kierrosta ennen maalia kun viimeisten kierrosten tavoitenopeuksia, tiukkoja mutta ei tekemättömiä, Markolle huusin. Vastaus juoksijalta tuli että "On älyttömän kovia, tekee kipeetä." Huusin perään "Niin pitääkin tehdä, tämä on ultrajuoksua!" Ilmeisesti tällä tsemppaamisella sain uskoa Markoon valettua 8:30:00 alittamiseen. Kyllä muuten hermostutti maalissa viimeiset kaksi minuuttia, aivan mielettömästi. Mutta Marko näytti kovuutensa ja tykitti menemään ja pääsi hurjaan ennätykseensä 8:29:28 (tuo alitus taisi olla sellainen salainen täydellisen juoksun haave).
Mutta kaikki kunnia komeasta loppuajasta kuuluu juoksijalle. Kiitos Marko, oli ilo ja kunnia kun sain olla hetken matkassa mukana.
Kaikesta voi oppia, niin tästäkin reissusta. Päässälaskutaitoa pitää harjoittaa ja paljon ennen seuraavaa huoltokeikkaa. Meinasi iskeä paniikki kun viimeisillä kierroksilla sekunnin tarkkuudella yhtä aikaa, edellisen kierroksen tulosta, jäljellä olevaa aikaa 8:30:00 tulokseen ja samalla keskimääräistä aikaa jäljellä oleville kierroksille yritti laskea. Onneksi pahoja laskuvirheitä ei tainnut tulla ja juoksija sai keskittyä vain metrien nielemiseen.
4.6.2014
Matka jatkuu - tulevat tavoitteet
Mielessä tavoitteet alkoi muhimaan jo Kokkolan juoksun jälkeisellä viikolla. Mutta pari viikkoa se otti, ennenkuin uskaltautui muuttamaan tekstiksi tulevia tavoitteita.
Kangasalan puolimaraton 16.8
2013 kesällä, omalla kylällä järjestettiin ensimmäinen puolimaraton. Silloin tavoitteena oli alittaa 2 tunnin aika. Se ei mennyt silloin, aika oli 2:00:18. Tällä kertaa kaksi tuntia alitetaan, kuinka paljon, katsotaan tavoitetta myöhemmin. Tätä varten reeneihin otetaan mukaan enemmän (ärsyttäviä) VK-lenkkejä. Niiden tavoitteena on oppia juoksemaan kovempaa ja totuttaa kroppaa tähän. Tätä juoksua kun miettii niin ihan jännittää. Tuollainen vajaa kaksi tuntia kovalla teholla juoksemista on oikeasti kovaa puuhaa. Saati jos maratonilla aikaa yrittäisi. Mieluummin juoksen 14 tuntia rauhallisesti lönkötellen kuin lähden maratonille aikaa puskemaan.
Wihan kilometrit 11.10
Wihan tavoitteeksi isketään 100km/12h. Tuo tavoite on kova, noin 2 tuntia pois Kokkolan ajasta. Kokkolassa kului sellaiset puoli tuntia aikaa "turhiin huoltoihin". Gaitterit estäisi kivien kenkiin pääsemisen (ne on jo ostettu). Matkan aikana taisin ottaa kengän pois seitsemän kertaa. Aika usein sinne kengän sisään jokin kivenmurunen eksyi. Paremmalla sukkavalinnalla saisi jäämään pois varpaiden päällisen rakkoontumisen. Kokkolassa rakkoja puhkottiin, jotta varpaat mahtuis kenkään paremmin. Aikaa noissa extraoperaatioissa kului mutta kaikesta voi aina oppia. Reeneissä pitää sitten Kangasalan puolikkaan jälkeen tehdä muutana erityisen pitkä PK-lenkki.
Muuten reenaaminen varmaan noudattaa vanhaa hyvää kaavaa. Pääpaino PK-lenkeissä ja kilometrien keräämisessä ja siihen yhdistetään lihaskuntoreenit. Sekä jonkin verran tulevan tapahtuman vaatimaa "special" reeniä. Nyt on mennyt jo kaksi viikkoa makaillessa ja olisi taas aika aloittaa tiukka reenaaminen. Josko huomenna saan järjestettyä asiat niin että pääsisin hetkeksi juoksemaan oikean tosi ultraajan rinnalle, kun Pasi Koskinen juokseen Tampereen ohi omaa 1000 mailin lenkkiään. Sekä suunnitelmissa mennä katsomaan ja kannustamaan lauantaina Perniön 100 km kisaajia.
Kangasalan puolimaraton 16.8
2013 kesällä, omalla kylällä järjestettiin ensimmäinen puolimaraton. Silloin tavoitteena oli alittaa 2 tunnin aika. Se ei mennyt silloin, aika oli 2:00:18. Tällä kertaa kaksi tuntia alitetaan, kuinka paljon, katsotaan tavoitetta myöhemmin. Tätä varten reeneihin otetaan mukaan enemmän (ärsyttäviä) VK-lenkkejä. Niiden tavoitteena on oppia juoksemaan kovempaa ja totuttaa kroppaa tähän. Tätä juoksua kun miettii niin ihan jännittää. Tuollainen vajaa kaksi tuntia kovalla teholla juoksemista on oikeasti kovaa puuhaa. Saati jos maratonilla aikaa yrittäisi. Mieluummin juoksen 14 tuntia rauhallisesti lönkötellen kuin lähden maratonille aikaa puskemaan.
Wihan kilometrit 11.10
Wihan tavoitteeksi isketään 100km/12h. Tuo tavoite on kova, noin 2 tuntia pois Kokkolan ajasta. Kokkolassa kului sellaiset puoli tuntia aikaa "turhiin huoltoihin". Gaitterit estäisi kivien kenkiin pääsemisen (ne on jo ostettu). Matkan aikana taisin ottaa kengän pois seitsemän kertaa. Aika usein sinne kengän sisään jokin kivenmurunen eksyi. Paremmalla sukkavalinnalla saisi jäämään pois varpaiden päällisen rakkoontumisen. Kokkolassa rakkoja puhkottiin, jotta varpaat mahtuis kenkään paremmin. Aikaa noissa extraoperaatioissa kului mutta kaikesta voi aina oppia. Reeneissä pitää sitten Kangasalan puolikkaan jälkeen tehdä muutana erityisen pitkä PK-lenkki.
Muuten reenaaminen varmaan noudattaa vanhaa hyvää kaavaa. Pääpaino PK-lenkeissä ja kilometrien keräämisessä ja siihen yhdistetään lihaskuntoreenit. Sekä jonkin verran tulevan tapahtuman vaatimaa "special" reeniä. Nyt on mennyt jo kaksi viikkoa makaillessa ja olisi taas aika aloittaa tiukka reenaaminen. Josko huomenna saan järjestettyä asiat niin että pääsisin hetkeksi juoksemaan oikean tosi ultraajan rinnalle, kun Pasi Koskinen juokseen Tampereen ohi omaa 1000 mailin lenkkiään. Sekä suunnitelmissa mennä katsomaan ja kannustamaan lauantaina Perniön 100 km kisaajia.
24.5.2014
KokkolaUltraRun 17-18.5.2014 - 100 km
Kokkolan satasesta on aikaa kulunut viikko. Nyt voin tunnustaa että viime syksynä kun itse nostin itseäni ultrajuoksijoiden sarjaan, niin hieman vaatimattomalta silloinen 50 km veto silloin kuitenkin tuntui. Se oli sellainen ultrajuoksun eskari suoritus. Mutta tänään voin oikeasti ylpeä sen sanoa. Olen ultrajuoksia, olen juossut 100 km. Se on 2,37 x maraton.
Oikein I S O ja lämmin kiitos ja halaus, huoltoteamille, vaimolleni ja isälleni. Heidän silmät herkeämättä olemustani ja tunnelmaa aisti. Juomia antoi ja tarpeen tullen myös juomaan pakotti. Jopa "omalääkäriltä" apuja soitti vatsan ja nesteen imeytymisen saloihin, kiitos P. neuvoista. Ja kiitos valkulle joka taas osasi sopivasti oikealla reseptillä rääkkiä ropalle antaa ja määrätä.
En vieläkään tiedä mistä tuo suunnaton hinku noihin oikeasti pitkiin matkoihin tulee. Niissä on vaan jotain mystistä ja mielenkiintoista. Liekö sitten vastinetta tälle, välillä aivan järjettömän tekokiireiseksi tehdylle, heti, nyt, "valmis-kun-enteriä-painan" maailmalle. Ehkä se on sitä? Pitkän matkan juokseminen on minulle matka itseeni. Se on sekä testiä fyysiselle kunnolle, mutta ennen kaikkea se on koitos pään sisällä. Tottakai yli 14 tunnin suoritus tuntuu, sattuu ja ottaa voimille. Kyse on periksiantamattomuudesta. Moni ihminen varmasti pystyy fyysisiltä ominaisuuksiltaan 100 km jalan kulkemaan, juosten tai kävellen, kun vaan tarpeeksi siihen aikaa varaa. Mutta tahtoa ja halua se vaatii. Tavoitteen asettamista ja päätös siitä että sen menen minkä olen päättänyt.
Miten juoksu eteni ja miltä se tuntui. Keräsin alle viestejä juoksun jälkeisiltä päiviltä.
Tekstari SU 18.5: Joo, se homma on nyt taputeltu. Vastatuuli ja lämpö verotti varmaan tunnin ajasta. 50 ympärillä oli vaikeimmat hetket pään sisällä. Juostuna 6,5 tuntia ja vielä jotain 7,5 edessä, tuntui aika pitkältä iltapuhteelta. Alkupuolella 5 tunnin paikkeilla oli vähän turvotusta vattassa. Mutta suola-suolakurkku-lihaliemi alkoi toimiin ja siitä päästiin. Nesteet ja energiat (52 kpl energiageeliä = 1,56 kg, nam), imeytyi niin hyvin että jotain 1h15-30min välein sai käydä vessassa. Ekan 5 tunnin keskisyke 153 :) (just niin kuin suunniteltu, alle 145 PKn pitää mennä, no ei mennyt). Sykkeet alko laskeen kun lämpö hellitti ja tuuli rauhoittui. Viimeset 40 km vedin ihan koneen lailla tasaisia kierroksia. Muutamaa rakonpuhkaisuoperaatiota lukuun ottamatta. 70 kohdalla tiesin aivan varmasti että maaliin tullaan kunhan tässä kierros kierroksen perään vain pidän kiinni suunnitelmasta ja laitan tossua toisen eteen. Fiilis pysy hyvänä koko juoksun, ei yhtään kirosanaa koko juoksun aikana ja pientä vitsiäkin jaksoi välillä heittää. Tekniikka pysyi kasassa loppuun saakka. Parhaat kahden kierroksen ajat tuli 80-90 kohdalla. Ja ylivoimaisesti paras kierros oli viimeinen :) . Isä yritti pysyä kyydissä vikat 300m mutta jäi kun seisomaan kun 200 m:n loppuspurtti alkoi. Vikalla kierroksella ei mikään tuntunut missään, mä vain juoksin. Maalissa en kaatunut vaan pompin ja huusin, aika fiiliksissä.
Sähköposti KE 21.5: Palautuminen etenee hyvin!
SU-MA: Ei yhtään tehnyt mieli tutkia juoksun dataa tai sitä itsekseen miettiä. Kävely aristaa.
TI: Illalla tuli yht'äkkiä tarve tarkistaa miten juoksu eteni suunnitelmaan nähden samoin vilkaisin koska syksyllä juostaan Wihan Kilometit 2014.
KE: Päivällä kävelin normaalisti, ihan vähän reisissä tuntemuksia. Illalla käväisi mielessä, koska pääsisi ekalle lenkille. Ja mieleen tuli josko syksyllä Wihassa menisi 100km/12h? Ja ei se KokkolaUltraRun 2015 ja siellä 24h tunnin sarja? No, sulatellaan nyt ensin tämäkin.
Torstaina pojan suunnistureenien yhteydessä noin 1 km juoksua, tai sen kaltaista liikkumista. Päätelmä, annetaan vielä jokunen päivä toipumisaikaa jaloille, niin on parasta.
Nälkää pidemmälle matkalle, kyllä on. Marko Forsell totesi maalissa "Kun noin hyväkuntoisena lopettaa 14 tunnin jälkeen, niin eikös samantien vois jatka vielä 10h, 24h täyteen?" Jestas kun nyt kaivelee, olisko sittenkin pitänyt kokeilla...
Oikein I S O ja lämmin kiitos ja halaus, huoltoteamille, vaimolleni ja isälleni. Heidän silmät herkeämättä olemustani ja tunnelmaa aisti. Juomia antoi ja tarpeen tullen myös juomaan pakotti. Jopa "omalääkäriltä" apuja soitti vatsan ja nesteen imeytymisen saloihin, kiitos P. neuvoista. Ja kiitos valkulle joka taas osasi sopivasti oikealla reseptillä rääkkiä ropalle antaa ja määrätä.
En vieläkään tiedä mistä tuo suunnaton hinku noihin oikeasti pitkiin matkoihin tulee. Niissä on vaan jotain mystistä ja mielenkiintoista. Liekö sitten vastinetta tälle, välillä aivan järjettömän tekokiireiseksi tehdylle, heti, nyt, "valmis-kun-enteriä-painan" maailmalle. Ehkä se on sitä? Pitkän matkan juokseminen on minulle matka itseeni. Se on sekä testiä fyysiselle kunnolle, mutta ennen kaikkea se on koitos pään sisällä. Tottakai yli 14 tunnin suoritus tuntuu, sattuu ja ottaa voimille. Kyse on periksiantamattomuudesta. Moni ihminen varmasti pystyy fyysisiltä ominaisuuksiltaan 100 km jalan kulkemaan, juosten tai kävellen, kun vaan tarpeeksi siihen aikaa varaa. Mutta tahtoa ja halua se vaatii. Tavoitteen asettamista ja päätös siitä että sen menen minkä olen päättänyt.
Miten juoksu eteni ja miltä se tuntui. Keräsin alle viestejä juoksun jälkeisiltä päiviltä.
Tekstari SU 18.5: Joo, se homma on nyt taputeltu. Vastatuuli ja lämpö verotti varmaan tunnin ajasta. 50 ympärillä oli vaikeimmat hetket pään sisällä. Juostuna 6,5 tuntia ja vielä jotain 7,5 edessä, tuntui aika pitkältä iltapuhteelta. Alkupuolella 5 tunnin paikkeilla oli vähän turvotusta vattassa. Mutta suola-suolakurkku-lihaliemi alkoi toimiin ja siitä päästiin. Nesteet ja energiat (52 kpl energiageeliä = 1,56 kg, nam), imeytyi niin hyvin että jotain 1h15-30min välein sai käydä vessassa. Ekan 5 tunnin keskisyke 153 :) (just niin kuin suunniteltu, alle 145 PKn pitää mennä, no ei mennyt). Sykkeet alko laskeen kun lämpö hellitti ja tuuli rauhoittui. Viimeset 40 km vedin ihan koneen lailla tasaisia kierroksia. Muutamaa rakonpuhkaisuoperaatiota lukuun ottamatta. 70 kohdalla tiesin aivan varmasti että maaliin tullaan kunhan tässä kierros kierroksen perään vain pidän kiinni suunnitelmasta ja laitan tossua toisen eteen. Fiilis pysy hyvänä koko juoksun, ei yhtään kirosanaa koko juoksun aikana ja pientä vitsiäkin jaksoi välillä heittää. Tekniikka pysyi kasassa loppuun saakka. Parhaat kahden kierroksen ajat tuli 80-90 kohdalla. Ja ylivoimaisesti paras kierros oli viimeinen :) . Isä yritti pysyä kyydissä vikat 300m mutta jäi kun seisomaan kun 200 m:n loppuspurtti alkoi. Vikalla kierroksella ei mikään tuntunut missään, mä vain juoksin. Maalissa en kaatunut vaan pompin ja huusin, aika fiiliksissä.
Sähköposti KE 21.5: Palautuminen etenee hyvin!
SU-MA: Ei yhtään tehnyt mieli tutkia juoksun dataa tai sitä itsekseen miettiä. Kävely aristaa.
TI: Illalla tuli yht'äkkiä tarve tarkistaa miten juoksu eteni suunnitelmaan nähden samoin vilkaisin koska syksyllä juostaan Wihan Kilometit 2014.
KE: Päivällä kävelin normaalisti, ihan vähän reisissä tuntemuksia. Illalla käväisi mielessä, koska pääsisi ekalle lenkille. Ja mieleen tuli josko syksyllä Wihassa menisi 100km/12h? Ja ei se KokkolaUltraRun 2015 ja siellä 24h tunnin sarja? No, sulatellaan nyt ensin tämäkin.
Torstaina pojan suunnistureenien yhteydessä noin 1 km juoksua, tai sen kaltaista liikkumista. Päätelmä, annetaan vielä jokunen päivä toipumisaikaa jaloille, niin on parasta.
Nälkää pidemmälle matkalle, kyllä on. Marko Forsell totesi maalissa "Kun noin hyväkuntoisena lopettaa 14 tunnin jälkeen, niin eikös samantien vois jatka vielä 10h, 24h täyteen?" Jestas kun nyt kaivelee, olisko sittenkin pitänyt kokeilla...
18.5.2014
Uusi sivu ultrajuoksijana otettu - 100 km juostuna
Unelma, josta olen kirjoitellut, on saavutettu. 100km on nyt juostu, aikaan 14:16:19.
Näitä tekstejä kirjoittelen auton takapenkillä matkalla kotiin. Olo on väsynyt, jalat kipeät, mutta toimivat, mummotyylillä mennään eteenpäin. Pakko todeta, että olo on sen verran tyhjä ettei tekstiä oikein meinaa syntyä. Yön tuntein jo kovasti suunnittelin kuinka hehkutan ja ylistän saavutustani ja onnistumistani. Taitaa kuitenkin olla niin että hehkuttamisten aika on sitten kun kroppa on saanut ensin hieman huilata.
Kirjoittelen juoksun kulusta tuonnempana. Haluan vain sanoa vielä uudestaan, että tein sen mitä halusin, juoksin 100 km.
Näitä tekstejä kirjoittelen auton takapenkillä matkalla kotiin. Olo on väsynyt, jalat kipeät, mutta toimivat, mummotyylillä mennään eteenpäin. Pakko todeta, että olo on sen verran tyhjä ettei tekstiä oikein meinaa syntyä. Yön tuntein jo kovasti suunnittelin kuinka hehkutan ja ylistän saavutustani ja onnistumistani. Taitaa kuitenkin olla niin että hehkuttamisten aika on sitten kun kroppa on saanut ensin hieman huilata.
Kirjoittelen juoksun kulusta tuonnempana. Haluan vain sanoa vielä uudestaan, että tein sen mitä halusin, juoksin 100 km.
14.5.2014
Työt on tehty, on aika nauttia tuloksista.
Kolmen päivän päästä SE on edessä. Matka johon on reilu viisi kuukautta tähdätty. Reenit on reenattu ja on tankkaamisen aika.
Marraskuussa 2013 juostun 50km:n jälkeen on jaloin edetty 735km, kokonaisreenitunnit 133h.
Vanhemmanpolven yleisohje kuuluu "hiihdä 900km, jos haluat hiihtää nautittavan Pirkanhiihdon 90km", samaan 10x suhteeseen en nyt päässyt. Kolmen viikon sairastelu sopivasti maaliskuun lopussa, katkaisi upeasti sujuneen talven. Juuri silloin kun oli tarkoitus alkaa selkeästi nostamaan lenkkien pituuksia. Kun vielä pari seuraavaakin viikkoa oli selvää palautumista, ennen kuin pystyi täysipainoiseen harjoitteluun. Silloin söi miestä ja otti välillä tosi koville.
Jostain syystä ennen jokaista pitkää juoksua on ollut jokin vamma tai sairastuminen, joka on reenit sotkenut. Mutta vaikeuksista huolimatta maaliin on aina päästy. Sillä mennään mikä on ollut tällä kertaa mahdollista ja mitä on tehty. Mieli on positiivinen ja luottavainen.
100km on sellainen matka joka tulee varmasti ulosmittaamaan minusta kaiken tahdonvoiman, kaiken kestävyyden, kaiken kunnon. Ja se on juuri se mitä tuolla matkalla haluankin kokea. Mitään aikatavoitetta en ole laatinut. Juoksu-kävelytaktiikka on luotu tämän hetken kunnon mukaan. Jopa niin tarkasti että tänään oli vuorossa PK-VK1 alueiden laktaattimittaus, pro meininkiä :). Mutta mikä ettei, numerot on mukavia. Kun mittaamiseen oli mahdollisuus, niin onhan se mukava tietää ihan oikeasti omat sykerajat maitohapon syntymiselle ja sietämiselle. Hyvältähän ne tulokset näyttivät, eteenpäin on menty, PK raja hilautuu pikkuhiljaa ylöspäin. Jäi erinomainen fiilis.
Juoksun taktiikka on jaettu viiteen jaksoon. Joka jaksossa on huomioitu juoksun ja kävelyn hidastuminen, sekä lisätty pienet ajat jollekin ei-suunnitellulle. Kaiken osuessa kohdalleen alle 13 tunnin tulen ekasta satasestani selviytymään. Koska tahto ja tähtäin on täysin selvä, pää kalibroidaan vain yhtä tarkoitusta varten. Koville se tulee ottamaan, mutta 100km minä juoksen, piste.
Kokkola Ultra Run 17.5.2014, minä olen valmis!
Marraskuussa 2013 juostun 50km:n jälkeen on jaloin edetty 735km, kokonaisreenitunnit 133h.
Vanhemmanpolven yleisohje kuuluu "hiihdä 900km, jos haluat hiihtää nautittavan Pirkanhiihdon 90km", samaan 10x suhteeseen en nyt päässyt. Kolmen viikon sairastelu sopivasti maaliskuun lopussa, katkaisi upeasti sujuneen talven. Juuri silloin kun oli tarkoitus alkaa selkeästi nostamaan lenkkien pituuksia. Kun vielä pari seuraavaakin viikkoa oli selvää palautumista, ennen kuin pystyi täysipainoiseen harjoitteluun. Silloin söi miestä ja otti välillä tosi koville.
Jostain syystä ennen jokaista pitkää juoksua on ollut jokin vamma tai sairastuminen, joka on reenit sotkenut. Mutta vaikeuksista huolimatta maaliin on aina päästy. Sillä mennään mikä on ollut tällä kertaa mahdollista ja mitä on tehty. Mieli on positiivinen ja luottavainen.
100km on sellainen matka joka tulee varmasti ulosmittaamaan minusta kaiken tahdonvoiman, kaiken kestävyyden, kaiken kunnon. Ja se on juuri se mitä tuolla matkalla haluankin kokea. Mitään aikatavoitetta en ole laatinut. Juoksu-kävelytaktiikka on luotu tämän hetken kunnon mukaan. Jopa niin tarkasti että tänään oli vuorossa PK-VK1 alueiden laktaattimittaus, pro meininkiä :). Mutta mikä ettei, numerot on mukavia. Kun mittaamiseen oli mahdollisuus, niin onhan se mukava tietää ihan oikeasti omat sykerajat maitohapon syntymiselle ja sietämiselle. Hyvältähän ne tulokset näyttivät, eteenpäin on menty, PK raja hilautuu pikkuhiljaa ylöspäin. Jäi erinomainen fiilis.
Juoksun taktiikka on jaettu viiteen jaksoon. Joka jaksossa on huomioitu juoksun ja kävelyn hidastuminen, sekä lisätty pienet ajat jollekin ei-suunnitellulle. Kaiken osuessa kohdalleen alle 13 tunnin tulen ekasta satasestani selviytymään. Koska tahto ja tähtäin on täysin selvä, pää kalibroidaan vain yhtä tarkoitusta varten. Koville se tulee ottamaan, mutta 100km minä juoksen, piste.
Kokkola Ultra Run 17.5.2014, minä olen valmis!
Talven ja kevään 2014 projekti, osa 4, matka jatkuu
Miksi pitää sairastua juuri kun haluaisi aloittaa sen viimeisen etapin kohti elämäsi kuntoa?
Vihdoinkin kolmen viikon rimpuilun ja satunnaisten kokeilureenien jälkeen uskaltaa sanoa että sairastelu on nyt voitettu kanta. Pääsiäisen pyhät pystyi jo laittamaan tossua toisen eteen ja jopa aamu- ja iltalenkkeinä. Mutta kyllä ensimmäiset lenkit olivat kovia päälle "Kuinka huonoon kuntoon sitä onkaan rapistunut?" Kehossa on muistikuva siitä kuinka kepeästi juoksu kulki mainion korkeanpaikanleirin jälkeen. Ja nyt kuin liimassa juoksisi. Totuus on se että vasta viimeisen lenkin aikana alkoi olo olemaan normaali ja vasta muutaman päivän päästä voi alkaa vetämään johtopäätöksiä mitä kunnolle on oikeasti tapahtunut.
Paljon on tullut parin viime viikon aikana mietittyä sitä miltä ammattiurheilijasta tuntuu, kun sairastelu pilaa viime metreillä vaikkapa vuoden sitkeän työn. Urheileminen on mielenkiintoista. Välillä hirmuisen raakaa ja kovaa. Mutta kun se palkitsee, niin palkinto on iso.
Kuten kirjoitin niin matka kohti unelmaa jatkuu. Usko oli hetkittäin jo loppua. Mutta edelleen haluan uskoa että käyttämällä jäljellä olevat 24 päivää oikein, niin unelma tulee muuttumaan palkinnoksi.
Vihdoinkin kolmen viikon rimpuilun ja satunnaisten kokeilureenien jälkeen uskaltaa sanoa että sairastelu on nyt voitettu kanta. Pääsiäisen pyhät pystyi jo laittamaan tossua toisen eteen ja jopa aamu- ja iltalenkkeinä. Mutta kyllä ensimmäiset lenkit olivat kovia päälle "Kuinka huonoon kuntoon sitä onkaan rapistunut?" Kehossa on muistikuva siitä kuinka kepeästi juoksu kulki mainion korkeanpaikanleirin jälkeen. Ja nyt kuin liimassa juoksisi. Totuus on se että vasta viimeisen lenkin aikana alkoi olo olemaan normaali ja vasta muutaman päivän päästä voi alkaa vetämään johtopäätöksiä mitä kunnolle on oikeasti tapahtunut.
Paljon on tullut parin viime viikon aikana mietittyä sitä miltä ammattiurheilijasta tuntuu, kun sairastelu pilaa viime metreillä vaikkapa vuoden sitkeän työn. Urheileminen on mielenkiintoista. Välillä hirmuisen raakaa ja kovaa. Mutta kun se palkitsee, niin palkinto on iso.
Kuten kirjoitin niin matka kohti unelmaa jatkuu. Usko oli hetkittäin jo loppua. Mutta edelleen haluan uskoa että käyttämällä jäljellä olevat 24 päivää oikein, niin unelma tulee muuttumaan palkinnoksi.
5.4.2014
Takapakkia
Neljän kuukauden todella hyvä reenikausi katkesi sairasteluun.
Niin se nyt meni että ensin alkoi kurkkukipu ja nyt nokka vuotaa. Tauti on sitä tyyppiä johon tepsii vain lepo ja mummunmehu. Tällä kertaa niin mieluusti olisin turvautunut lääkkeiden parantavaan voimaan mutta ne ei nyt auta. Sydäntä raastaa kun Movescountiin ei saa reenitäpliä kalenteriin lisättyä ja 30 päivän tuntimäärä vajoaa vain alaspäin. Tällaista on välillä tavoitteellinen urheilu.
Kuusi viikkoa Kokkolan juoksuun. Toki kovasti harmittaa ja jännittää millainen vaikutus sairastelulla on kuntoon. Tämän hetken suurin haaste tulee olemaan se että malttaa odottaa tarpeeksi pitkään ennen kuin aloittaa taas harjoittelun. Jotta jälkitaudeilta välttyisi. Usko ja toivo on siihen että viikonlopun huili auttaa ja ensi viikko tulee menemään suurelta osin toipuessa. Ja sitten viikon päästä olisi taas iskussa ja saisi hyvän neljän viikon harjoitteluajakson taakse, viimeinen viikko onkin sitten jäähdyttelyä kohti Koitosta.
Asiat pitää nähdä positiivisena. Onneksi sairastuminen tuli nyt, kun on vielä kuusi viikkoa kisoihin.
Niin se nyt meni että ensin alkoi kurkkukipu ja nyt nokka vuotaa. Tauti on sitä tyyppiä johon tepsii vain lepo ja mummunmehu. Tällä kertaa niin mieluusti olisin turvautunut lääkkeiden parantavaan voimaan mutta ne ei nyt auta. Sydäntä raastaa kun Movescountiin ei saa reenitäpliä kalenteriin lisättyä ja 30 päivän tuntimäärä vajoaa vain alaspäin. Tällaista on välillä tavoitteellinen urheilu.
Kuusi viikkoa Kokkolan juoksuun. Toki kovasti harmittaa ja jännittää millainen vaikutus sairastelulla on kuntoon. Tämän hetken suurin haaste tulee olemaan se että malttaa odottaa tarpeeksi pitkään ennen kuin aloittaa taas harjoittelun. Jotta jälkitaudeilta välttyisi. Usko ja toivo on siihen että viikonlopun huili auttaa ja ensi viikko tulee menemään suurelta osin toipuessa. Ja sitten viikon päästä olisi taas iskussa ja saisi hyvän neljän viikon harjoitteluajakson taakse, viimeinen viikko onkin sitten jäähdyttelyä kohti Koitosta.
Asiat pitää nähdä positiivisena. Onneksi sairastuminen tuli nyt, kun on vielä kuusi viikkoa kisoihin.
17.3.2014
Talven ja kevään 2014 projekti, osa 3, kotimaisemissa
"Korkeanpaikan leirin" ja matkapäivän jälkeen oli päivä täydellistä lepoa. Tänään kävin juoksemassa ihan pikku PK-lenkin. Oli kova hinku päästä kokeilemaan miltä juoksu tuntuu normaalissa korkeudessa. Oma PK-lenkki tarkoittaa sitä että sykemittaria vahditaan melko tarkasti ja kun hölkkä vaihtuu kävelyksi heti kun syke nousee yli PK:n.
Heti liikkeelle lähdöstä alkaen sykkeet pysyivät mukavan alhaalla, normaalia alempana, vaikka juoksuvauhti oli ihan sitä perus PK-hölköttelyä. Ja vanhat tutut kävely-ylämäet sai mentyä hölköttelemällä. Ja kyllä mittari tästä samasta asiasta kertoi, kun dataan kotona uppouduin. Vertasin dataa puolitoistaviikkoa sitten juostuun lenkkiin ja sieltä sain napattua täsmälleen yhtäpitävän 3,3 km osuuden. Keskisyke vanha 138, nyt 134. Sykeväli vanha 127-147, nyt 124-142. Aika vanha 22:40, nyt 21:25.
Tuliko parannus PK-hölkkään sitten kohonneen kunnon, viikon erilaisen reenin vai "henkisen" palautumisen kautta, sitä en tiedä. Mutta ihan p e r h a n a n hienolta tuntuu kun ainakin yhdellä osa-alueella on menty eteenpäin. Motivaatio buustaus, taas, vau.
Heti liikkeelle lähdöstä alkaen sykkeet pysyivät mukavan alhaalla, normaalia alempana, vaikka juoksuvauhti oli ihan sitä perus PK-hölköttelyä. Ja vanhat tutut kävely-ylämäet sai mentyä hölköttelemällä. Ja kyllä mittari tästä samasta asiasta kertoi, kun dataan kotona uppouduin. Vertasin dataa puolitoistaviikkoa sitten juostuun lenkkiin ja sieltä sain napattua täsmälleen yhtäpitävän 3,3 km osuuden. Keskisyke vanha 138, nyt 134. Sykeväli vanha 127-147, nyt 124-142. Aika vanha 22:40, nyt 21:25.
Tuliko parannus PK-hölkkään sitten kohonneen kunnon, viikon erilaisen reenin vai "henkisen" palautumisen kautta, sitä en tiedä. Mutta ihan p e r h a n a n hienolta tuntuu kun ainakin yhdellä osa-alueella on menty eteenpäin. Motivaatio buustaus, taas, vau.
15.3.2014
Talven ja kevään 2014 projekti, osa 2, "korkeanpaikanleiri"
Kuten kaikki huippuhiihtäjät ja -juoksijat käyvät hiomassa kuntoaan kohti huippua korkeanpaikan leirillä niin toki myös minäkin. No, en sentään laske itseäni mihinkään huippu -kategoriaan, eikä korkealla olon syy ollut kuntohuipun hiomisessa. Lähdettiin hiihtolomalle keskieurooppaan laskettelemaan koko perhe.
Kylä oli 1.400 metrissä. Viitenä päivänä, kuudesta mahdollisesta oltiin laskettelemassa, laskupaikat oli 2.300 - 2.800 metrissä ja aktiivista laskemista päivään kertyi 3-4 tuntia. Yhtenä päivänä vedin hieman tiukempaa laskua, numerofriikkinä sykemittari rinnassa, puhtaasti laskujen aikainen keskisyke 134. Laskeminen oli varsin hyvää reisipumppausta ja sitä tuli aina päivän aikana paljon tehtyä.
Juoksemista kertyi viikon aikana kolme lenkkiä. Melko lyhyitä PK-lenkkejä, mutta kaikki juostiin heti päivän mäenlaskun päälle, useaan muuhun ihmiseen verrattuna varsin erilainen afterski. Melkolailla huomiota herätti perus-afterski porukassa kun viimeisen 400 metrin nousun hotelli veti sen mihin keuhkot pystyi, puuskutus oli kuin höyryveturilla.
Viimeisenä päivänä oli tavoitteena hyvin varovainen pintaraapaisu vuorelle könyämisestä. Jollainen siitä retkestä todellakin tuli. Tavoitteena oli mennä ylöspäin 10 km / +1.100. Totuus oli 4,5 km / +420. Homman haastavuutta lisäsi melkoisesti heti 2 km jälkeen lumi, jota olikin sitten 2,5 km:n jälkeen jo polveen saakka. Matka eteni 3-4 askelta upoten vain puoleen sääreen ja sitten taas askel tai kaksi polveen saakka. Varusteena "asianmukaiset" sauvat, joista puuttui sommat kokonaan. Alkumatkan ajan tuli siis hyvin tarkasti joka tökkäsyllä mitattua lumen syvyyttä, kun sauva meni läpi koko hangen, ei ollenkaan hyvä, ei siinä sauvasta juurikaan apua etenemiseen saanut. Seuraava kehitysversio oli ottaa sauvan alapäästä kiinni, jolloin kahvapuoli toimi jonkinlaisena somman korvikkeena. Tällä tavalla jo vähän sai apua etenemiseen. Mukavuuspisteitä matkan tekoon sai normaaleista talvikengistä, ilman mitään säärystimiä. Joka askeleella sai taas vähän lisää raikasta lunta kengän sisään, mukavuutta matkan tekoon. Tunnin verran jaksoin tätä kahlaamista kengät lunta täynnä, kun päätin kääntyä takaisin samaa reittiä kohti majoitusta. Mutta mielenkiintoista ja hauskaa oli, ensi kerralla sitten matkan haasteen saa minun puolesta tehdä vain ylämäki ja korkea ilmanala, jätetään vielä nuo "märkäkenkälumirymyt" ammattilaisille.
Jos viikon reissu ei mitään kunnonkohotushyppäystä aikaiseksi saakaan, niin erilaisessa ympäristössä juokseminen ja varsin urheilupainotteiset päivät toivat hienoa vaihtelua arjen puurtamiseen niin töissä kuin harrastukseenkin. Ja treenimotivaatiota veti taas ylöspäin.
Nyt jännityksellä odotan ensimmäisiä lenkkejä kotona, tutuissa tasaisissa maastoissa, millaiselta juoksu tuntuu ja maistuu.
Kylä oli 1.400 metrissä. Viitenä päivänä, kuudesta mahdollisesta oltiin laskettelemassa, laskupaikat oli 2.300 - 2.800 metrissä ja aktiivista laskemista päivään kertyi 3-4 tuntia. Yhtenä päivänä vedin hieman tiukempaa laskua, numerofriikkinä sykemittari rinnassa, puhtaasti laskujen aikainen keskisyke 134. Laskeminen oli varsin hyvää reisipumppausta ja sitä tuli aina päivän aikana paljon tehtyä.
Juoksemista kertyi viikon aikana kolme lenkkiä. Melko lyhyitä PK-lenkkejä, mutta kaikki juostiin heti päivän mäenlaskun päälle, useaan muuhun ihmiseen verrattuna varsin erilainen afterski. Melkolailla huomiota herätti perus-afterski porukassa kun viimeisen 400 metrin nousun hotelli veti sen mihin keuhkot pystyi, puuskutus oli kuin höyryveturilla.
Viimeisenä päivänä oli tavoitteena hyvin varovainen pintaraapaisu vuorelle könyämisestä. Jollainen siitä retkestä todellakin tuli. Tavoitteena oli mennä ylöspäin 10 km / +1.100. Totuus oli 4,5 km / +420. Homman haastavuutta lisäsi melkoisesti heti 2 km jälkeen lumi, jota olikin sitten 2,5 km:n jälkeen jo polveen saakka. Matka eteni 3-4 askelta upoten vain puoleen sääreen ja sitten taas askel tai kaksi polveen saakka. Varusteena "asianmukaiset" sauvat, joista puuttui sommat kokonaan. Alkumatkan ajan tuli siis hyvin tarkasti joka tökkäsyllä mitattua lumen syvyyttä, kun sauva meni läpi koko hangen, ei ollenkaan hyvä, ei siinä sauvasta juurikaan apua etenemiseen saanut. Seuraava kehitysversio oli ottaa sauvan alapäästä kiinni, jolloin kahvapuoli toimi jonkinlaisena somman korvikkeena. Tällä tavalla jo vähän sai apua etenemiseen. Mukavuuspisteitä matkan tekoon sai normaaleista talvikengistä, ilman mitään säärystimiä. Joka askeleella sai taas vähän lisää raikasta lunta kengän sisään, mukavuutta matkan tekoon. Tunnin verran jaksoin tätä kahlaamista kengät lunta täynnä, kun päätin kääntyä takaisin samaa reittiä kohti majoitusta. Mutta mielenkiintoista ja hauskaa oli, ensi kerralla sitten matkan haasteen saa minun puolesta tehdä vain ylämäki ja korkea ilmanala, jätetään vielä nuo "märkäkenkälumirymyt" ammattilaisille.
Jos viikon reissu ei mitään kunnonkohotushyppäystä aikaiseksi saakaan, niin erilaisessa ympäristössä juokseminen ja varsin urheilupainotteiset päivät toivat hienoa vaihtelua arjen puurtamiseen niin töissä kuin harrastukseenkin. Ja treenimotivaatiota veti taas ylöspäin.
Nyt jännityksellä odotan ensimmäisiä lenkkejä kotona, tutuissa tasaisissa maastoissa, millaiselta juoksu tuntuu ja maistuu.
9.2.2014
Tavoite ja motivaatio
Edelliset kirjoitukset ovat olleet tammikuussa 2014 kirjoitettuja, vanhojen muistelemisia. Nyt ollaan jo lähempänä "live" -tilannetta.
Isoin tavoite urheilemiselleni on ollut saavuttaa se piste, jolloin liikkumisen sisäinen tarve on jatkuvasti niin vahva että liikkumaan on päästävä. Ja että jatkuvasti satsaisin omaan hyvinvointiin liikkumisen avulla ja saisin nauttia hyväkuntoisena elämästä, toivottavasti vielä sitten seniorinakin. Joulu- tammikuun aikana, melkein kaksi vuotta aktiivisesti liikkuneena, alkaa oikeasti olemaan näitä tuntemuksia, lenkille pitää päästä. Väsymys tai veltto olo työpäivän jälkeen ei enää tarkoita tekosyytä sille että en liikkuisi. Tämä asia on ollut erittäin hieno tuntea. Pitkäjänteinen työ alkaa tuottamaan tuloksia.
Mistä sitten motivaatiota niihin "huonoihin" hetkiin? Itse tuskin olisin urheilun alkutaipaleella saanut itseäni riittävän säännöllisesti liikkeelle ilman että koko ajan on uusi merkintä kalenterissa. Joku tapahtuma johon tähdätään. Sekä numerot treenipäiväkirjassa. Olen alusta saakka käyttänyt sykemittaria ja GPS-kelloa kaikissa treeneissä. Tykkään tarkastella ja analysoida treenejä numeroiden valossa www.movescount.com. Numeroista näkee hienosti omaa kehitystä, kun vakiolenkin dataa tutkii. Uusin asia johon olen jäänyt koukkuun on edellisten 30 päivän treenien yhteismäärät, kappaleet, kestot, kilometrit. Kyllä se vaan kovasti mieltä piristää kun jatkuvasti on saanut tehtyä 30 pv:n sisällä 20 harjoitusta, kokonaiskesto 26-30 tunnin välissä ja ne juoksukilometritkin on kokoajan nousussa. Kyllä se motivoi.
Isoin tavoite urheilemiselleni on ollut saavuttaa se piste, jolloin liikkumisen sisäinen tarve on jatkuvasti niin vahva että liikkumaan on päästävä. Ja että jatkuvasti satsaisin omaan hyvinvointiin liikkumisen avulla ja saisin nauttia hyväkuntoisena elämästä, toivottavasti vielä sitten seniorinakin. Joulu- tammikuun aikana, melkein kaksi vuotta aktiivisesti liikkuneena, alkaa oikeasti olemaan näitä tuntemuksia, lenkille pitää päästä. Väsymys tai veltto olo työpäivän jälkeen ei enää tarkoita tekosyytä sille että en liikkuisi. Tämä asia on ollut erittäin hieno tuntea. Pitkäjänteinen työ alkaa tuottamaan tuloksia.
Mistä sitten motivaatiota niihin "huonoihin" hetkiin? Itse tuskin olisin urheilun alkutaipaleella saanut itseäni riittävän säännöllisesti liikkeelle ilman että koko ajan on uusi merkintä kalenterissa. Joku tapahtuma johon tähdätään. Sekä numerot treenipäiväkirjassa. Olen alusta saakka käyttänyt sykemittaria ja GPS-kelloa kaikissa treeneissä. Tykkään tarkastella ja analysoida treenejä numeroiden valossa www.movescount.com. Numeroista näkee hienosti omaa kehitystä, kun vakiolenkin dataa tutkii. Uusin asia johon olen jäänyt koukkuun on edellisten 30 päivän treenien yhteismäärät, kappaleet, kestot, kilometrit. Kyllä se vaan kovasti mieltä piristää kun jatkuvasti on saanut tehtyä 30 pv:n sisällä 20 harjoitusta, kokonaiskesto 26-30 tunnin välissä ja ne juoksukilometritkin on kokoajan nousussa. Kyllä se motivoi.
5.2.2014
Talven ja kevään 2014 projekti, osa 1
Kuten kirjoitin 50-kympin jälkitunnelmissa, niin matkan pidentämisen palo oli entistä voimakkaampi. Marraskuun aikana tuli pohdittua todella paljon mikä voisi olla seuraava tavoite.
Mikä olisi seuraava haaste itselleni ja missä, koska? Jokunen sähköposti vaihdettiin 50-juoksusta Marko Forsselin matkallaspartaan.blogspot.fi kanssa ja häneltä sain ehdotuksen osallistua toukokuussa 2014 Kokkola Ultra Run:iin. Paikka oli siis selvä. Ajatus matkasta lähti liikkeelle siitä, että pidentäisin 50 km juoksuaikaa 50%, eli 9 tuntiin. Itselläni se tarkoittaisi sellaista 75 km matkaa. Naapurini juoksi syksyllä 2013 Wihan Kilometreissä huikean 80 km. Kävin siellä hetken seuraamassa juoksijoita kun pitkänmatkalaiset olivat reilun 5 tuntia taivaltaneet. Toisissa alkoi harrastuksen julmuus näkymään ja toiset vielä kirmasivat kuin juoksun juuri aloittaneena. Koska jonkinlaista kilpailuviettiäkin itselläni on niin pitihän tavoite sitten laittaa 80 km, eihän sitä naapuria huonommaksi voi jäädä. Muutaman viikon ajan tämä oli tavoitteena.
Kun 80-juoksun suunnitteluexceliä oli hetki mietitty ja suunnitelmaa tarkasteltu, niin silloin joku toinenkin sen maagisen asian sanoi. Markolta tuli yksinkertainen viesti "Osallistu 12h juoksuun ja laita tavoitteeksi 100 km!" Onhan tuo 100 km ollut itselleni jo hetken aikaa sellaisen pitkän ajan unelmana, mutta että nyt jo? Ajatus kiehtoi ja puistatti.
Joulukuun alussa suunitelma oli täysin selvä. Kokkola Ultra Run, 17.5.2014, klo 12:00, tavoite 100 km! Silloin alkaa aloittelevan ultraajan Haaste, isolla H:lla, testien testi, kovuuden koittaja. Kaiken onnistuessa se tarkoittaa 117 kierrosta Kokkolan suntin ympäri, 12,5-13h suoritusta. Se tarkoittaa itselleni isointa haastetta ikinä. Päätös on tehty, se on jo moneen kertaan julkisesti sanottu. 100 km!
Mikä olisi seuraava haaste itselleni ja missä, koska? Jokunen sähköposti vaihdettiin 50-juoksusta Marko Forsselin matkallaspartaan.blogspot.fi kanssa ja häneltä sain ehdotuksen osallistua toukokuussa 2014 Kokkola Ultra Run:iin. Paikka oli siis selvä. Ajatus matkasta lähti liikkeelle siitä, että pidentäisin 50 km juoksuaikaa 50%, eli 9 tuntiin. Itselläni se tarkoittaisi sellaista 75 km matkaa. Naapurini juoksi syksyllä 2013 Wihan Kilometreissä huikean 80 km. Kävin siellä hetken seuraamassa juoksijoita kun pitkänmatkalaiset olivat reilun 5 tuntia taivaltaneet. Toisissa alkoi harrastuksen julmuus näkymään ja toiset vielä kirmasivat kuin juoksun juuri aloittaneena. Koska jonkinlaista kilpailuviettiäkin itselläni on niin pitihän tavoite sitten laittaa 80 km, eihän sitä naapuria huonommaksi voi jäädä. Muutaman viikon ajan tämä oli tavoitteena.
Kun 80-juoksun suunnitteluexceliä oli hetki mietitty ja suunnitelmaa tarkasteltu, niin silloin joku toinenkin sen maagisen asian sanoi. Markolta tuli yksinkertainen viesti "Osallistu 12h juoksuun ja laita tavoitteeksi 100 km!" Onhan tuo 100 km ollut itselleni jo hetken aikaa sellaisen pitkän ajan unelmana, mutta että nyt jo? Ajatus kiehtoi ja puistatti.
Joulukuun alussa suunitelma oli täysin selvä. Kokkola Ultra Run, 17.5.2014, klo 12:00, tavoite 100 km! Silloin alkaa aloittelevan ultraajan Haaste, isolla H:lla, testien testi, kovuuden koittaja. Kaiken onnistuessa se tarkoittaa 117 kierrosta Kokkolan suntin ympäri, 12,5-13h suoritusta. Se tarkoittaa itselleni isointa haastetta ikinä. Päätös on tehty, se on jo moneen kertaan julkisesti sanottu. 100 km!
23.1.2014
eka 50 km takana - ultraaja ensiaskel otettuna
Syksyn aikana oli
aina vain vahvempana tunteena se, että minä haluan juosta aina vain
pidemmälle ja pidemmälle. Jostain se palo vain kumpuaa. Haastaa itseäni
kilometrien kautta. Siksi tämä eka 50 km oli itselle hirmuisen tärkeä ja iso juttu.
Seuraavat kappaleet on kirjoitettu juoksun jälkeisenä yönä klo 2:10 jälkeen. Kone taisi vielä käydä kierroksilla ja analyysi tekemisestä oli alkanut vauhdilla.
Yöllä juoksun jälkeen, Klo 2:10:
Parin tunnin yöunien jälkeen, kun heräsin, niin päässä vilisee suunnaton analysaattori. Siellä puretaan sanoiksi ekan ultrani tuntemuksia. Ja kun ajatukset vilistävät sellaisella vauhdilla, että nukahtaminen ei onnistu millään, niin lienee parasta purkaa ne kirjoitukseksi.
Ultrajuoksu, ultrajuoksija, nyt myös minä. Noilla sanoilla on ihan käsittämättömän suuri merkitys itselleni. Se oli kuitenkin heti ekan maratonin jälkeen (aika tarkaan vuosi sitten) kun halu päästä pidemmälle ja pidemmälle jostain tuli. Silloin se liekki alkoi hiljaa palamaan ja palaa nyt entistä suurempana.
Toisaalta ei meinaa kehdata sanoa itseään ultraajaksi, Kun on vasta 50km takana ja niin raakile tässä hommassa. Mutta kukin aloittaa aina alusta ja oma aktiivinen treenaminen on kestänyt vasta 1,5 vuotta. Kyllähän kerran-parin maratonareita löytyy, mutta 50 juoksijoita jo melkoisesti vähemmän. Eli selkä suorana, ylpeänä, sanon nyt itseäni ultrajuoksijaksi.
Itse juoksu:
Perusajatus oli 2,5km - geeli ja 1-1,5 min kävelyä, 5Km - juoma+geeli ja kävely. Eli 2,5km etapeilla eteenpäin. Sillä mentiin ja hyvin se toteutui.
Keskisyke 160 (ei ihan suunnitelman mukainen). Alusta lähtien oli taas (kuten kaikissa ”kilpailuissani”) syke 20-25 lyöntiä normaalille lenkille lähtöä korkeampi, ja siellä pysyi. Mutta alkumatkan hengitystiheys ja -syvyys ei vastannut tuota lukua, pumppu vaan hakkaa normaalia kovemmin. Keskustelukin sujui juostessa. Jossain 35km kohdalla myös hengitys alkoi olemaan paremmin sykettä vastaava.
Toki osa sykkeestä menee sen piikkiin että suunnitellut 6:45 kilometrit oli alussa 6:10-6:30 luokkaa. 6 tunnin kokonaiskeston alittaminen oli sen verran takaraivossa, että ei millään halunnut jarrutella rennon letkeästä juoksusta käsijarrujuoksuun. Kovasti koitin matkalla itselleni vakuuttaa että loppuajalla ei ole mitään väliä, kunhan maaliin selviän. Mutta valehtelisin jos sen niin olisin oikesti tuntenut. Ajallakin oli väliä.
Siinä on nyt oikeasti tekemistä, että tulevaisuudessa saa pitkän kisan alkamaan ja jatkumaan pitkälle PK-tasolla, alle 136 sykkeellä.
Jalat kesti aivan loistavasti koko matkan, siis mitään kipupaikkoja ei tullut. 35km oli raja, jolloin lihasväsymys alkoi tulla kuvaan mukaan ja kävelytauot alkoivat tihenemään. Silloin alkoi se hauska vääntö. Tuohan seuraavalle talolle tai mäen alkuun tai milloin millekin pisteelle. Sinne ainakin nyt jaksan juosta ja sitten pikku kävely. Syy miksi lihasväsymys jo 35:ssa tuli mukaan oli kovin yksinkertainen. Aivan hävettävän vähän juoksukilometrejä takana ja piiitkät lenkin puuttuvat. Mutta toisaalta huonolla treenaamisella tämä saavutus. Mitäs jos nyt oikeasti saisi ne kaikki lenkit juostua? Mihin sillä voisi päästä?
Mitä tulevaisuudessa pitää tehdä: Tähän ei paljon ajatusta ja kirjoitusta tarvita. PK juoksulenkkejä. PK juoksulenkkejä, paljon, oikeasti paljon enemmän kuin nyt. Lihaskuntoa ja -huoltoa ja VK lenkkejä unohtamatta.
Fiilikset:
Juoksu oli upea. Samoin upeaa oli huomata kuinka alkutaipaleella tässä vielä on. Kuinka on parannettavaa treenaus moraaliin, voi voi, ne heinäkuun 3vk:n laiskottelut. Millaisen motivaatio buustauksen tästä saikaan. Juoksun keskivaiheen flow-tilasta väsymystä vastaan taistelemiseen ja käsittämättömän helppoon viimeiseen kilometriin. Kuinka väsymys vain hävisi, kun tajusi että ensimmäinen tavoite tulee täyttymään, voi sitä endorfiinin määrää. Kyllä siinä muutama kyynelkin silmäkulmasta tuli.
Tällaista jäi käteen ekasta ultrastani.
Seuraavat kappaleet on kirjoitettu juoksun jälkeisenä yönä klo 2:10 jälkeen. Kone taisi vielä käydä kierroksilla ja analyysi tekemisestä oli alkanut vauhdilla.
Yöllä juoksun jälkeen, Klo 2:10:
Parin tunnin yöunien jälkeen, kun heräsin, niin päässä vilisee suunnaton analysaattori. Siellä puretaan sanoiksi ekan ultrani tuntemuksia. Ja kun ajatukset vilistävät sellaisella vauhdilla, että nukahtaminen ei onnistu millään, niin lienee parasta purkaa ne kirjoitukseksi.
Ultrajuoksu, ultrajuoksija, nyt myös minä. Noilla sanoilla on ihan käsittämättömän suuri merkitys itselleni. Se oli kuitenkin heti ekan maratonin jälkeen (aika tarkaan vuosi sitten) kun halu päästä pidemmälle ja pidemmälle jostain tuli. Silloin se liekki alkoi hiljaa palamaan ja palaa nyt entistä suurempana.
Toisaalta ei meinaa kehdata sanoa itseään ultraajaksi, Kun on vasta 50km takana ja niin raakile tässä hommassa. Mutta kukin aloittaa aina alusta ja oma aktiivinen treenaminen on kestänyt vasta 1,5 vuotta. Kyllähän kerran-parin maratonareita löytyy, mutta 50 juoksijoita jo melkoisesti vähemmän. Eli selkä suorana, ylpeänä, sanon nyt itseäni ultrajuoksijaksi.
Itse juoksu:
Perusajatus oli 2,5km - geeli ja 1-1,5 min kävelyä, 5Km - juoma+geeli ja kävely. Eli 2,5km etapeilla eteenpäin. Sillä mentiin ja hyvin se toteutui.
Keskisyke 160 (ei ihan suunnitelman mukainen). Alusta lähtien oli taas (kuten kaikissa ”kilpailuissani”) syke 20-25 lyöntiä normaalille lenkille lähtöä korkeampi, ja siellä pysyi. Mutta alkumatkan hengitystiheys ja -syvyys ei vastannut tuota lukua, pumppu vaan hakkaa normaalia kovemmin. Keskustelukin sujui juostessa. Jossain 35km kohdalla myös hengitys alkoi olemaan paremmin sykettä vastaava.
Toki osa sykkeestä menee sen piikkiin että suunnitellut 6:45 kilometrit oli alussa 6:10-6:30 luokkaa. 6 tunnin kokonaiskeston alittaminen oli sen verran takaraivossa, että ei millään halunnut jarrutella rennon letkeästä juoksusta käsijarrujuoksuun. Kovasti koitin matkalla itselleni vakuuttaa että loppuajalla ei ole mitään väliä, kunhan maaliin selviän. Mutta valehtelisin jos sen niin olisin oikesti tuntenut. Ajallakin oli väliä.
Siinä on nyt oikeasti tekemistä, että tulevaisuudessa saa pitkän kisan alkamaan ja jatkumaan pitkälle PK-tasolla, alle 136 sykkeellä.
Jalat kesti aivan loistavasti koko matkan, siis mitään kipupaikkoja ei tullut. 35km oli raja, jolloin lihasväsymys alkoi tulla kuvaan mukaan ja kävelytauot alkoivat tihenemään. Silloin alkoi se hauska vääntö. Tuohan seuraavalle talolle tai mäen alkuun tai milloin millekin pisteelle. Sinne ainakin nyt jaksan juosta ja sitten pikku kävely. Syy miksi lihasväsymys jo 35:ssa tuli mukaan oli kovin yksinkertainen. Aivan hävettävän vähän juoksukilometrejä takana ja piiitkät lenkin puuttuvat. Mutta toisaalta huonolla treenaamisella tämä saavutus. Mitäs jos nyt oikeasti saisi ne kaikki lenkit juostua? Mihin sillä voisi päästä?
Mitä tulevaisuudessa pitää tehdä: Tähän ei paljon ajatusta ja kirjoitusta tarvita. PK juoksulenkkejä. PK juoksulenkkejä, paljon, oikeasti paljon enemmän kuin nyt. Lihaskuntoa ja -huoltoa ja VK lenkkejä unohtamatta.
Fiilikset:
Juoksu oli upea. Samoin upeaa oli huomata kuinka alkutaipaleella tässä vielä on. Kuinka on parannettavaa treenaus moraaliin, voi voi, ne heinäkuun 3vk:n laiskottelut. Millaisen motivaatio buustauksen tästä saikaan. Juoksun keskivaiheen flow-tilasta väsymystä vastaan taistelemiseen ja käsittämättömän helppoon viimeiseen kilometriin. Kuinka väsymys vain hävisi, kun tajusi että ensimmäinen tavoite tulee täyttymään, voi sitä endorfiinin määrää. Kyllä siinä muutama kyynelkin silmäkulmasta tuli.
Tällaista jäi käteen ekasta ultrastani.
50 km, 5:52:15
2.11.2013, klo 10:00, silloin se tapahtui.
Huoltojoukot olivat valmiina reittiopastettuna ja huoltoreput käsissä. Oli todella iso juttu kun sain tehdä tämän matkan yhdessä elämi tärkeimpien henkilöiden kanssa. Vaimoni ja poikani, vanhempani, appivanhempani. He kaikki olivat huoltojoukkoina matkassa mukana. Sekä osassa matkaa myös valmentaja. Ja minulla edessä 2 x 25km reitti.
Matka eteni 2,5 km etapein. Aina 2,5 km jälkeen "omahuolto", jossa hetken kävely ja herkku-energiageeli. Ja sitten 5 km jälkeen "huoltopiste", jossa kävelyä, juomaa ja lisää herkku-geeliä. Tätä rytmiä jatkui kepeästi juoksusta nauttien ensimmäiset pari tuntia.
25:n kohdalla (aika 2:44) tuli ensimmäinen hetken väsy kun tajusin että puoliväli on saavutettu, toinen mokoma edessä. Mutta homma jatkui tästä tutulla kaavalla. Kyllähän se matka alkoi tuntumaan tutussa 35:n kohdalla. Ensimmäiseksi alkoi takareisissä tuntumaan väsymystä. Tässä vaiheessa alkoi matkaan tulla jo kävelytaukoja myös 2,5 väleihin. Ylämäkien juokseminen ei enää ollut niin hohdokasta. Suora suoralta, mutka mutkalta, homma vain eteni. Ekaa kertaa koskaan tuli myös kokeiltua millaine teho musiikilla on juoksuhommaan. Saman 35:n kohdalla pyysin napit korviini. Kyllä se vaan helpottaa, kun hetkittäin ääneen huutaa mukana tekstiä by Apulanta "viisaus ei asu meissä..." tai uppoutuu hetkeksi keskelle taistelutannerta - Metallican Onen tahdeissa.
Viimeinen 300m oli kieltämättä aika makeen tuntuista. Pieneen ylämäkeen sellainen kunnon loppukiri ja loppupätkää mukana juossut appiukko karistettiin kannoilta :) . Tais olla aika yllättävä veto. Olo oli väsynyt ja tunne oli ettei yhtään metriä enempää olisi mennyt.
Roskikselta lähdin ja roskikselle lopetin, siinä välissä 50 km. Onnitteluja, halauksia ja hyvää fiilistä. Itse asiassa ehkä hieman tyhjääkin oloa, tässäkö se nyt sitten oli. Mitä seuraavaksi, nälkää jäi.
Tänään minusta tuli ultrajuoksija! http://fi.wikipedia.org/wiki/ultrajuoksu
Huoltojoukot olivat valmiina reittiopastettuna ja huoltoreput käsissä. Oli todella iso juttu kun sain tehdä tämän matkan yhdessä elämi tärkeimpien henkilöiden kanssa. Vaimoni ja poikani, vanhempani, appivanhempani. He kaikki olivat huoltojoukkoina matkassa mukana. Sekä osassa matkaa myös valmentaja. Ja minulla edessä 2 x 25km reitti.
Matka eteni 2,5 km etapein. Aina 2,5 km jälkeen "omahuolto", jossa hetken kävely ja herkku-energiageeli. Ja sitten 5 km jälkeen "huoltopiste", jossa kävelyä, juomaa ja lisää herkku-geeliä. Tätä rytmiä jatkui kepeästi juoksusta nauttien ensimmäiset pari tuntia.
25:n kohdalla (aika 2:44) tuli ensimmäinen hetken väsy kun tajusin että puoliväli on saavutettu, toinen mokoma edessä. Mutta homma jatkui tästä tutulla kaavalla. Kyllähän se matka alkoi tuntumaan tutussa 35:n kohdalla. Ensimmäiseksi alkoi takareisissä tuntumaan väsymystä. Tässä vaiheessa alkoi matkaan tulla jo kävelytaukoja myös 2,5 väleihin. Ylämäkien juokseminen ei enää ollut niin hohdokasta. Suora suoralta, mutka mutkalta, homma vain eteni. Ekaa kertaa koskaan tuli myös kokeiltua millaine teho musiikilla on juoksuhommaan. Saman 35:n kohdalla pyysin napit korviini. Kyllä se vaan helpottaa, kun hetkittäin ääneen huutaa mukana tekstiä by Apulanta "viisaus ei asu meissä..." tai uppoutuu hetkeksi keskelle taistelutannerta - Metallican Onen tahdeissa.
Viimeinen 300m oli kieltämättä aika makeen tuntuista. Pieneen ylämäkeen sellainen kunnon loppukiri ja loppupätkää mukana juossut appiukko karistettiin kannoilta :) . Tais olla aika yllättävä veto. Olo oli väsynyt ja tunne oli ettei yhtään metriä enempää olisi mennyt.
Roskikselta lähdin ja roskikselle lopetin, siinä välissä 50 km. Onnitteluja, halauksia ja hyvää fiilistä. Itse asiassa ehkä hieman tyhjääkin oloa, tässäkö se nyt sitten oli. Mitä seuraavaksi, nälkää jäi.
Tänään minusta tuli ultrajuoksija! http://fi.wikipedia.org/wiki/ultrajuoksu
18.1.2014
Kohti syksyä (ja 50 km) kesällä 2013
Olen aina pitänyt numeroleikeistä. 42 km ennen 42-v. Se tavoite saavutettiin. Kaverit alkoi huutelemaan heti Frankfurtin 2012 jälkeen, 50-50 numerosarjan perään. Mutta olin jo päättänyt että 50 km puhkaistaan 2013 syksyllä. Eli en tule odottamaan kahdeksaa vuotta että uudelle kymmynluvulle pääsen.
Kesän aikana reenailtiin, välillä oikein mallikkaasti ja välillä taas, no, jokunen viikko täysin ilman reeniä. Tässä sen hyvin huomasi, että ei vielä puolitoista vuotta hyvin säännöllistä reenaamista. Sekä itselle todella motivoiva tavoite syksylle. Eivät riittäneet ihan kokoaikaiseen, joka viikkoiseen liikkumiseen. Se vanha laiskuus vielä vei voiton, mutta onnenksi vain hetkeksi. Matka siihen liikkumisen intohimoon, jatkuvaan "pitää päästä ulos päivittäin lenkille" -tunteeseen, on siis vielä kesken.
Syksy kohti mennessä sitten reeni intoa riitti ja homma maistui. Välikilpailuna elokuussa juoksin Kangasalla ekaa kertaa järjestetyn puoli maratonin. Tavoitteena oli päästä alle kahden tunnin. Tällä kertaa se ei onnistunut, aika oli 2:00:18. Lähellä, mutta yli 2 tuntia. Ihan tarpeeksi lujaa en uskaltanut lähteä juoksemaan ekaa juoksua, jossa oli tavoitteena vain ja ainoastaa aika. Mutta ensi kerralla sitten rohkeasti vain aikaa vastaan painelemaan.
Kolme viikkoa ennen omaa 50 km juoksua tulin oikein kunnolla kipeäksi. Flunssaa ja kuumetta. Kyllä otti kipeetä kun parin viikon sairastelun jälkeen oli pakko siirtää vuoden päätavoitetta. Ja kun kyse oli vain omasta koti-50 jutusta. Mutta kun siihen tiettyyn viikonloppuun oli koko syksyn tähdännyt. Voi vain yrittää kuvitella ammattiurheilijoiden tunnetta, kun vuoden tärkeimmällä hetkellä sairastelu vetää maton jalkojen alta. Toisaalta tämä koti-50 on se minun oma "MM-kilpailuni", olihan se ajatuksissa ollut koko vuoden.
Kesän aikana reenailtiin, välillä oikein mallikkaasti ja välillä taas, no, jokunen viikko täysin ilman reeniä. Tässä sen hyvin huomasi, että ei vielä puolitoista vuotta hyvin säännöllistä reenaamista. Sekä itselle todella motivoiva tavoite syksylle. Eivät riittäneet ihan kokoaikaiseen, joka viikkoiseen liikkumiseen. Se vanha laiskuus vielä vei voiton, mutta onnenksi vain hetkeksi. Matka siihen liikkumisen intohimoon, jatkuvaan "pitää päästä ulos päivittäin lenkille" -tunteeseen, on siis vielä kesken.
Syksy kohti mennessä sitten reeni intoa riitti ja homma maistui. Välikilpailuna elokuussa juoksin Kangasalla ekaa kertaa järjestetyn puoli maratonin. Tavoitteena oli päästä alle kahden tunnin. Tällä kertaa se ei onnistunut, aika oli 2:00:18. Lähellä, mutta yli 2 tuntia. Ihan tarpeeksi lujaa en uskaltanut lähteä juoksemaan ekaa juoksua, jossa oli tavoitteena vain ja ainoastaa aika. Mutta ensi kerralla sitten rohkeasti vain aikaa vastaan painelemaan.
Kolme viikkoa ennen omaa 50 km juoksua tulin oikein kunnolla kipeäksi. Flunssaa ja kuumetta. Kyllä otti kipeetä kun parin viikon sairastelun jälkeen oli pakko siirtää vuoden päätavoitetta. Ja kun kyse oli vain omasta koti-50 jutusta. Mutta kun siihen tiettyyn viikonloppuun oli koko syksyn tähdännyt. Voi vain yrittää kuvitella ammattiurheilijoiden tunnetta, kun vuoden tärkeimmällä hetkellä sairastelu vetää maton jalkojen alta. Toisaalta tämä koti-50 on se minun oma "MM-kilpailuni", olihan se ajatuksissa ollut koko vuoden.
Kööpenhaminan opit
Köpiksen juoksu oli aivan loistava oppitunti. Ei sinänsä juoksuna vaan henkisen puolen oppina. Juoksun aikana tuntemani pahat olot aivan suotta vain vahvistui päässäni, kun henkinen valmistautuminen oli ihan nolla tähän juoksuun.
- Älä koskaan lähde takki auki pitkään suoriukseen!
- Kunnioita matkaa!
- Keskity ja valmistaudu siihen!
Valtaisan yhden maratonin syvällä rintaäänellä lähdin tähän juoksuun. Olo ja ajatus oli että kunhan nyt sipaistaan yksi maraton tästä alta pois, vähän niin kuin pitkänä lenkkinä. Yhtään en ollut valmistautunut henkisesti siihen, että oikeasti matka on pitkä. Ja varsinkin matkaan käytettävä aika, kun tällainen aloitteleva maratoonari hiipii matkaa sen aikaan 4:49.
Pitkään suoritukseen pitää valmistautua ja keskittyä. Koska sitä varten tankataan elimistöön energiaa niin yhtä tärkeää on myös valmistaa itseään henkisesti vääjäämättä matkan aikana tuleviin erilaisiin negatiivisiin asioihin. Jossainkohtaa tulee väsyttämään. Jossain kohtaa tulee jonnekin kolotuksia ja kipuja.
Mutta kun jälkeenpäin tätä tapahtumaa pohdiskelin niin tämä oppi on varmasti itselle kultaakin arvokkaampaa. Onneksi tämä oppitunti tuli eteen heti toisella maratonilla, jossa toisaalta ollaan vain vajaan viiden tunnin suorituksen kanssa tekemisissä.
- Älä koskaan lähde takki auki pitkään suoriukseen!
- Kunnioita matkaa!
- Keskity ja valmistaudu siihen!
Valtaisan yhden maratonin syvällä rintaäänellä lähdin tähän juoksuun. Olo ja ajatus oli että kunhan nyt sipaistaan yksi maraton tästä alta pois, vähän niin kuin pitkänä lenkkinä. Yhtään en ollut valmistautunut henkisesti siihen, että oikeasti matka on pitkä. Ja varsinkin matkaan käytettävä aika, kun tällainen aloitteleva maratoonari hiipii matkaa sen aikaan 4:49.
Pitkään suoritukseen pitää valmistautua ja keskittyä. Koska sitä varten tankataan elimistöön energiaa niin yhtä tärkeää on myös valmistaa itseään henkisesti vääjäämättä matkan aikana tuleviin erilaisiin negatiivisiin asioihin. Jossainkohtaa tulee väsyttämään. Jossain kohtaa tulee jonnekin kolotuksia ja kipuja.
Mutta kun jälkeenpäin tätä tapahtumaa pohdiskelin niin tämä oppi on varmasti itselle kultaakin arvokkaampaa. Onneksi tämä oppitunti tuli eteen heti toisella maratonilla, jossa toisaalta ollaan vain vajaan viiden tunnin suorituksen kanssa tekemisissä.
Kööpenhamina Marathon 2013, 4:47:30
Talvi tuli juostua ja hiihdettyä. Sen verran sai hiihtokilometrejä alle että tuli lähdettyä appiukon kannustamana hiihtämään perinteisen puoli-Pirkka, 45 km. Luistamattomassa lumisateessa siitä tuli hyvä viiden tunnin lenkki.
Keväällä 2013 oli sitten toisen maratonin vuoro, nyt Kööpenhaminassa.Köpistä voi suositella maraton reissuksi oikein lämpimästi. Vaimo vuokrasi hotellilta polkupyörän ja pääsi tosi mukavasti kulkemaan eripaikkoihin reitillä. Ja välillä onnistu pyöräily siinä vierellä reitin varrella. Hieno pyöräily kaupunki.
Ja sitten itse juoksuun. Lauantain 25 asteen helle oli vaihtunut sadetta uhkaavaan 10 asteen lämpöön. Tällä kertaa lähdössä oltiin ihan hyvissä ajoin :) . Se tiesi sitä että pääsin sitten toisella yrittämällä aistimaan sitä massalähdön tunnelmaa. Nyt ajatuksena oli seurata 4:40 ilmapalloja ja nipistää puolituntia ekasta maraton ajasta.
Parin kilsan jälkeen tuli ensimmäinen oikein kunnon sadekuuro. Sen jälkeen oli kaikki likomärkänä, kengät kuin olis lätäköissä kävellyt. Matka kuitenkin eteni ihan mukavasti. Puoleen väliin kun päästiin niin ekan kerran tuntui että tästä on tulossa vielä pitkä päivä. Tavoiteilmapallot oli jo hieman karanneet ja vähän oli kylmä. Sain lisäpaidan päälle ja ajatus siitä hetkeksi kirkastui. Märät kengät hieroi jalkapohjiin pienet rakot ja kolmevitosen kohdalla ottipäähän ja kiroilutti, perhana mitä hommaa. Kaikki mahdollinen negaatio pääsi pään sisään ja homma oli ihan oikeasti ärsyttävää juoksemista. Viimeiset pari kilsaa otin oikein kunnon loppukirin ja vauhtia oli kuin Usain Boltilla, ainakin melkein. Eli reserviä juoksemiseen oli vielä jäljellä vaikka kuinka paljon. Hyvin maaliin pääsin ja aikakin parani sen parikymmentäminuuttia.
Keväällä 2013 oli sitten toisen maratonin vuoro, nyt Kööpenhaminassa.Köpistä voi suositella maraton reissuksi oikein lämpimästi. Vaimo vuokrasi hotellilta polkupyörän ja pääsi tosi mukavasti kulkemaan eripaikkoihin reitillä. Ja välillä onnistu pyöräily siinä vierellä reitin varrella. Hieno pyöräily kaupunki.
Ja sitten itse juoksuun. Lauantain 25 asteen helle oli vaihtunut sadetta uhkaavaan 10 asteen lämpöön. Tällä kertaa lähdössä oltiin ihan hyvissä ajoin :) . Se tiesi sitä että pääsin sitten toisella yrittämällä aistimaan sitä massalähdön tunnelmaa. Nyt ajatuksena oli seurata 4:40 ilmapalloja ja nipistää puolituntia ekasta maraton ajasta.
Parin kilsan jälkeen tuli ensimmäinen oikein kunnon sadekuuro. Sen jälkeen oli kaikki likomärkänä, kengät kuin olis lätäköissä kävellyt. Matka kuitenkin eteni ihan mukavasti. Puoleen väliin kun päästiin niin ekan kerran tuntui että tästä on tulossa vielä pitkä päivä. Tavoiteilmapallot oli jo hieman karanneet ja vähän oli kylmä. Sain lisäpaidan päälle ja ajatus siitä hetkeksi kirkastui. Märät kengät hieroi jalkapohjiin pienet rakot ja kolmevitosen kohdalla ottipäähän ja kiroilutti, perhana mitä hommaa. Kaikki mahdollinen negaatio pääsi pään sisään ja homma oli ihan oikeasti ärsyttävää juoksemista. Viimeiset pari kilsaa otin oikein kunnon loppukirin ja vauhtia oli kuin Usain Boltilla, ainakin melkein. Eli reserviä juoksemiseen oli vielä jäljellä vaikka kuinka paljon. Hyvin maaliin pääsin ja aikakin parani sen parikymmentäminuuttia.
Frankfurtin jälkeen
Pari askelta maaliin tulon jälkeen ekan kerran oikea jalka vähän petti alla. Ja aina kipeämmäksi kävely kokoajan meni. Juoksu sujui kuitenkin ilman kantapää kipuja. Sitä se endorfiini teettää. Seuraava aamuna jalka ei askelta kestänyt ja matka lentokentälle sujui lentolaukun kahvaan vahvasti nojaten. Kotona haettiin kepit kävelyn avuksi viikon ajaksi.
42 km ennen 42-v tuli saavutettua. Sitä kun seuraavina päivinä maisteli ja nautiskeli niin heti alkoi ajatuksissa pyörimään, mitäs seuraavaksi? Jotenkin päässä alkoi heti pyörimään ajatus matkan pidentämisestä. Maraton ajan parantaminen ei tuntunut siihen verrattuna ollenkaan niin tärkeältä. Eli tähtäin jonnekin ensi vuoteen ja pidempään lenkkiin?
Parin viikon jälkeen alkoi kirkastumaan ajatus 2013 syksylle ja sinne 50km puhkaisu. Ja varmaankin keväällä sitä ennen toinen maraton. Joulun aikaan oli suunnitelmat selvät. Toukokuussa Köpiksen maratonille ja
lokakuun alussa omatoimi 50km.
42 km ennen 42-v tuli saavutettua. Sitä kun seuraavina päivinä maisteli ja nautiskeli niin heti alkoi ajatuksissa pyörimään, mitäs seuraavaksi? Jotenkin päässä alkoi heti pyörimään ajatus matkan pidentämisestä. Maraton ajan parantaminen ei tuntunut siihen verrattuna ollenkaan niin tärkeältä. Eli tähtäin jonnekin ensi vuoteen ja pidempään lenkkiin?
Parin viikon jälkeen alkoi kirkastumaan ajatus 2013 syksylle ja sinne 50km puhkaisu. Ja varmaankin keväällä sitä ennen toinen maraton. Joulun aikaan oli suunnitelmat selvät. Toukokuussa Köpiksen maratonille ja
lokakuun alussa omatoimi 50km.
11.1.2014
Frankfurt Marathon 2012, 5:08:59
Frankfurtissa oli tarkoitus sitten juosta debyytti maratoni. Suunnitelmana mennä rauhassa omaa juoksua, ihan vaan sykkeitä vahtien ettei juokse jalkoja alta siinä ekan innossa. Ajoissa oltiin lähtöpaikalla ja rauhassa hoidettiin juoksuvalmistelut kuntoon. Lähtöalueelle kun hallin lämmöstä siirryttiin niin hieman ihmettelin lähtijöiden vähyyttä ulkona. No, aikaa lähtöön oli vielä 40 min, juoksijat tulisivat varmaan viime tipassa paikalle, kun ulkona oli vain muutama aste lämmintä. Hetken päästä iski hirvittävä järkytys kun huomasin kauempana, puiston toisella puolella, kadulla kulkevan juosijamassan. Mitä helvettiä, tuollahan juostaan jo, mun pitäis olla siellä, mitä kello on, mitä on tapahtunut? Sitten se iski, kellon siirto on mokattu ja MÄ OLEN 30MIN MYÖHÄSSÄ. Ei ole totta, eka maraton, unelma hajosi käsiin ennen kuin alkoikaan. Miten tässä voi näin käydä. Kyllä siinä kyyneleet oli niin lähellä. Eka maraton ja startti myöhässä, just.
Vaimolle kiitos kun se mun kiroamisen keskellä vaan kylmästi totesi, "Ala painella, startti on tossa, anna mennä!" Siinä sitten mentiin ekaa maratonia, ihan soolo juoksuna, ei tullut vielä koettua massalähdön huumaa. Selväähän se oli että päällä oli sekä paniikki että hätä. 200 metrin juoksemisen jälkeen vilkaisin sykemittaria ja syke 175. Siinä sitten meni suunnitelma alhaisista sykkeistä samantien romokoppaan. Ei auttanut vaikka kuinka koitti yrittää hiljentää ja rauhoittaa menoa. Oli vain kauhea kiire saada kiinni juoksun peräpää, yksin tyhjiä Frankfurtin katuja. Pelotti saanko enää juoma-asemilta juomaa ja ylipäätään pysyisikö reitillä. Aikamoinen startti.
Onneksi kolmen kilsan kohdalla kuulin kun takaani lähestyi askeleet ja sain itselleni juoksukaverin toisesta myöhästyjästä. Kymppiin saakka taivallettiin yhdessä ja muutamia ajatuksia matkalla vaihdettiin.
Juoksu eteni ihan mukavasti. Välillä sai nauttia flow-tilasta ja kuuluisa kolmenkympin seinäkin osui kohdalle. Onneksi vaimo pääsi hyvin vaihtamaan paikkaa reitin varrella ja hetken kohtaaminen aina antoi voimia kun kannustusta sai kotiväeltä. Uskomattoman iso merkitys on tuollaisella kannustamisella. Ja olihan ne loppumatkan musapisteet mukavia hetkiä, sai ajatukset pois matkasta ja juoksemisesta.
Viimeiset kilometrit sitten vain nautti väsyneistä, kipeistä jaloista. Odotti sitä hetkeä kun viimeiset sadat metrit on edessä ja saa juosta messuhalliin sisälle. Juosta ne viimeiset kymmenet metrit punaista mattoa pitkin maaliin. Ja se hetki oli hieno, niin hieno, muutaman kyyneleen kostuttamaa onnea. Mun eka maraton. Voittaja olo. Vau!
Juoksu eteni ihan mukavasti. Välillä sai nauttia flow-tilasta ja kuuluisa kolmenkympin seinäkin osui kohdalle. Onneksi vaimo pääsi hyvin vaihtamaan paikkaa reitin varrella ja hetken kohtaaminen aina antoi voimia kun kannustusta sai kotiväeltä. Uskomattoman iso merkitys on tuollaisella kannustamisella. Ja olihan ne loppumatkan musapisteet mukavia hetkiä, sai ajatukset pois matkasta ja juoksemisesta.
Viimeiset kilometrit sitten vain nautti väsyneistä, kipeistä jaloista. Odotti sitä hetkeä kun viimeiset sadat metrit on edessä ja saa juosta messuhalliin sisälle. Juosta ne viimeiset kymmenet metrit punaista mattoa pitkin maaliin. Ja se hetki oli hieno, niin hieno, muutaman kyyneleen kostuttamaa onnea. Mun eka maraton. Voittaja olo. Vau!
6.1.2014
Ennen Frankfurtia 2012
Treenaaminen ensimmäiselle maratonille oli mielenkiintoista opettelua.
Alun innostus oli kova. Varmaan eniten oli opettelemista siinä kuinka kevyesti alku piti ottaa. Siksi sykemittarin oli käytössä heti alusta pitäen, jotta saisi pidettyä ne PK-lenkit oikeasti PK:na. Ja se oli vaikeaa! "Pitäähän reenaamisen tuntua, eihän siitä muuuten mitään hyötyä ole!" Tähän ajatusmaailmaan kun oli tottunut.
PK-lenkit. Ne oli kuin käsijarru päällä juoksemista. Kokoajan piti varoa ettei sykkeet nousisi ja yhtään, ei yhtään halunnut kävellä, koska minä olen juoksija en kävelijä. Suosittelen lukemaan loistavan tekstin asiasta Marko Forsell - kävelytauot ja muutenkin tutustumaan ultramatkaajan blokiin. Itse koin lähes hurmoksellisiä hetkiä kun Markon tekstit luin.
Kevät ja kesä meni mukavasti treenatessa. Vielä ei ollut syntynyt sisäistä jatkuvaa tarvetta siihen että aina pitää päästä lenkille, vaan välillä joutui pakottautumaan ulos ja välillä jäi menemättä. Sitä normaalia aloittelevan urheilijan tekemistä.
Kuitenkin juostua tuli hiukan liiankin kanssa. Penikkavaivat alkavat vaivaamaan molemmissa säärissä elokuun lopussa, pari kuukautta ennen unelmaa, ja nyt vasta pitkiä lenkkejä olisi pitänyt päästä tekemään.
Tästä seurasi lääkärissä ja hierojalla käyntejä, juoksutaukoa, kortisoni piikkejä, vesijuoksun tai korvaustreenien yrittämistä, epätoivoa, uskoa, ja taas epätoivoa. Aina viikon tai kahden perään pieni testilenkki. Ja taas lyhyen juoksun jälkeen pakko todeta että jalkoihin sattuu. Alkoi usko loppumaan että unelman saisi täyttymään. Ja totuus on että hävyttömän huonosti sain itseäni liikkeelle korvaaviin treeneihin koko telakalla olon aikana. Kaksi viimeistä kuukautta ennen h-hetkeä oli aivan ala arvoista treenaamista.
Viikkoa ennen Frankfurtia juoksin 7 km ilman säärituntemuksia ja ekalle maratonille lähdettiin. Ajatuksena oli mennä keräänään kokemusta massatapauhtumasta ja juoksemaan niin pitkälle kuin pystyy, paikkoja rikkomatta. Pelon sekaisin tuntein. Aikatavoitetta ei asetettu, vain tieto siitä että n. 5:30 matka tulee kestämään, PK-VK lenkkivauhdista haarukoituna.
Alun innostus oli kova. Varmaan eniten oli opettelemista siinä kuinka kevyesti alku piti ottaa. Siksi sykemittarin oli käytössä heti alusta pitäen, jotta saisi pidettyä ne PK-lenkit oikeasti PK:na. Ja se oli vaikeaa! "Pitäähän reenaamisen tuntua, eihän siitä muuuten mitään hyötyä ole!" Tähän ajatusmaailmaan kun oli tottunut.
PK-lenkit. Ne oli kuin käsijarru päällä juoksemista. Kokoajan piti varoa ettei sykkeet nousisi ja yhtään, ei yhtään halunnut kävellä, koska minä olen juoksija en kävelijä. Suosittelen lukemaan loistavan tekstin asiasta Marko Forsell - kävelytauot ja muutenkin tutustumaan ultramatkaajan blokiin. Itse koin lähes hurmoksellisiä hetkiä kun Markon tekstit luin.
Kevät ja kesä meni mukavasti treenatessa. Vielä ei ollut syntynyt sisäistä jatkuvaa tarvetta siihen että aina pitää päästä lenkille, vaan välillä joutui pakottautumaan ulos ja välillä jäi menemättä. Sitä normaalia aloittelevan urheilijan tekemistä.
Kuitenkin juostua tuli hiukan liiankin kanssa. Penikkavaivat alkavat vaivaamaan molemmissa säärissä elokuun lopussa, pari kuukautta ennen unelmaa, ja nyt vasta pitkiä lenkkejä olisi pitänyt päästä tekemään.
Tästä seurasi lääkärissä ja hierojalla käyntejä, juoksutaukoa, kortisoni piikkejä, vesijuoksun tai korvaustreenien yrittämistä, epätoivoa, uskoa, ja taas epätoivoa. Aina viikon tai kahden perään pieni testilenkki. Ja taas lyhyen juoksun jälkeen pakko todeta että jalkoihin sattuu. Alkoi usko loppumaan että unelman saisi täyttymään. Ja totuus on että hävyttömän huonosti sain itseäni liikkeelle korvaaviin treeneihin koko telakalla olon aikana. Kaksi viimeistä kuukautta ennen h-hetkeä oli aivan ala arvoista treenaamista.
Viikkoa ennen Frankfurtia juoksin 7 km ilman säärituntemuksia ja ekalle maratonille lähdettiin. Ajatuksena oli mennä keräänään kokemusta massatapauhtumasta ja juoksemaan niin pitkälle kuin pystyy, paikkoja rikkomatta. Pelon sekaisin tuntein. Aikatavoitetta ei asetettu, vain tieto siitä että n. 5:30 matka tulee kestämään, PK-VK lenkkivauhdista haarukoituna.
Mikä sai liikkumaan-juoksemaan?
Vuosia sitten minulla oli haave juosta maraton. Se sai silloin liikkumaan ja sen eteen tein töitä useamman kuukauden. Silloin esikoisemme syntymä kuitenkin mullisti iloisesti maailmaamme ja liikkuminen jäi kovin vähälle. Maratonin juokseminen jäi vielä haaveeksi.
Pari vuotta sitten vaimoni aloitti oman kuntokuurinsa, valmentajan avulla. Tätä aktiivista liikkumista seurasin sivusta, välillä vähän kadehtienkin, ja edelleen liikuin "pitäisi-liikkua" tasolla. Talvella 2012, useiden "eikös sinunkin pitäisi tehdä itsellesi jotain" jälkeen tein päätöksen että pitää tehdä ja samainen valmentaja pestattiin avuksi minullekin, maaliskuussa 2012.
Yhtenä motivaationa tähän oli edelleen maratonin juokseminen, jonkinlainen onko minusta siihen ajatus? Alun kuntotestien ja hetken treenamisen jälkeen valmentaja sitten suostui ottamaan tavoitteeksi maratonin. Oma unelmani oli saavuttaa tuo maaginen 42 km ennen kuin täytän 42-v. Tästä syystä maraton valittiin mahdollisimman pitkältä syksyltä ja eikun tavoitteet kovaksi ja tähtäin ekalle maratonille Frankfurtiin 28.10.2012.
Pari vuotta sitten vaimoni aloitti oman kuntokuurinsa, valmentajan avulla. Tätä aktiivista liikkumista seurasin sivusta, välillä vähän kadehtienkin, ja edelleen liikuin "pitäisi-liikkua" tasolla. Talvella 2012, useiden "eikös sinunkin pitäisi tehdä itsellesi jotain" jälkeen tein päätöksen että pitää tehdä ja samainen valmentaja pestattiin avuksi minullekin, maaliskuussa 2012.
Yhtenä motivaationa tähän oli edelleen maratonin juokseminen, jonkinlainen onko minusta siihen ajatus? Alun kuntotestien ja hetken treenamisen jälkeen valmentaja sitten suostui ottamaan tavoitteeksi maratonin. Oma unelmani oli saavuttaa tuo maaginen 42 km ennen kuin täytän 42-v. Tästä syystä maraton valittiin mahdollisimman pitkältä syksyltä ja eikun tavoitteet kovaksi ja tähtäin ekalle maratonille Frankfurtiin 28.10.2012.
Taustaani
Olin keski-ikäinen, perheellinen isä. Tyypillinen tapaus. Hyvin satunnainen liikkuja. Parin viikon innostuja, täydellä innolla alkuun, kovaa menoa ja sitten taas ei mitään, kuukausiin. Todellista on-off liikkumista.
Jo vuosia ennen aktiivista juoksemista tiesin ja ajattelin että pitäisi liikkua, jotta olisi myös vanhempana hyvässä kunnossa. Minulla on onni, kun sekä isäni ja appiukkoni ovat tässä asiassa erinomaisia esimerkin näyttäjiä. Sellaisia ikänsä liikkuneita perusukkoja. Aivan huikean hienoja esimerkkejä.
Myös tietoisuus siitä että liikunnasta saa hyvää lääkettä arjen jaksamiseen oli olemassa. Kuitenkin oma liikkumiseni oli tätä "pitäisi ja pitäisi" -tyyppistä, liikkeelle lähtemistä ei tapahtunut kuin satunnaisesti.
Tätä "tiedän että pitäisi liikkua" -aikaa kesti melko pitkään. Tarve arjen jaksamisen parantamiseksi oli olemassa, mutta tahtoa sen toteuttamiseksi puuttui.
Nykyään olen edelleen keski-ikäinen, perheellinen isä, mutta myös aktiivinen juoksija. Ja suunnattoman onnellinen ja ylpeä siitä.
Jo vuosia ennen aktiivista juoksemista tiesin ja ajattelin että pitäisi liikkua, jotta olisi myös vanhempana hyvässä kunnossa. Minulla on onni, kun sekä isäni ja appiukkoni ovat tässä asiassa erinomaisia esimerkin näyttäjiä. Sellaisia ikänsä liikkuneita perusukkoja. Aivan huikean hienoja esimerkkejä.
Myös tietoisuus siitä että liikunnasta saa hyvää lääkettä arjen jaksamiseen oli olemassa. Kuitenkin oma liikkumiseni oli tätä "pitäisi ja pitäisi" -tyyppistä, liikkeelle lähtemistä ei tapahtunut kuin satunnaisesti.
Tätä "tiedän että pitäisi liikkua" -aikaa kesti melko pitkään. Tarve arjen jaksamisen parantamiseksi oli olemassa, mutta tahtoa sen toteuttamiseksi puuttui.
Nykyään olen edelleen keski-ikäinen, perheellinen isä, mutta myös aktiivinen juoksija. Ja suunnattoman onnellinen ja ylpeä siitä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)