Wihan Kilometrit 11.10.2014

Pääsin kuin pääsinkin Wihaan juoksemaan.

Niin kuin olen kirjoittanut niin kesä ja syksy ei ole sujunut ihan parhaalla mahdollisella tavalla. Vielä maanantaina kävin tekemässä 15km lenkin ja sen jälkeen ei todellakaan tuntunut hyvältä. Aina vaan ne samat vaivat jalassa vaikka on välillä levätty ja hoidettu, koitettu ja yritetty...  Kyllä siinä putos hautajais tunnelmiin ja epätoivo iski.

Kuitenkin se juoksemisen palo kyti. Tiistaista eteenpäin ohjelmassa lepoa, hoitoja, uskoa ja toivoa. Kyllä kotona asiasta kovasti puhuttiin kannattaako lähteä riskeeraamaan, mitäs jos jalka on juoksun jälkeen ihan romu? Päädyttiin siihen että juoksemaan mutta jalkaa kuunnellen.

Lauantaina klo 9:00 alkoi juoksu. Olihan hienoa. Ilman kipuja juoksu lähti liikkeelle ja myös jatkui niin, siis ilman näitä "vääriä" kipuja. Juoksuun oli tarkka suunnitelma. 100 km kolmeen osaan. Jokaisen kolmanneksen juoksuvauhti hidastuu 20 sekuntia per kilometri. Kävelyosuudet niin että huoltoteltalta eväät käteen, geeli, urkka ja mehu ja 250m kävelyä, juoksua puoleen väliin kierrosta ja sama 250 m kävelyä, eväänä oli 1dl kokista. Jokusia juomisia jätin pois kun alkumatkasta joutui pahimmillaan kahden kierroksen jälkeen puun juurelle pysähtymään. Vauhti oli koko ajan 10-15 s/km nopeampaa kuin suunnitelmassa. Mutta en halunnut liikaa juosta käsijarru päällä, kun juoksun yksi tarkoitus oli saada kokemus kovemmasta vauhdista pitkällä matkalla, siis samalla vauhdilla millä maanantain 15 km testin juoksin.

Oma pää alkoi ekan kympin aikana maalailemaan kuvia siitä kuinka tänään satasen voisikin maaliin päästään, kun kerran näin hienosti ja kevyesti alussa kulkee. Mutta kyllä totuus tämän hetken pitkänmatkan kestämisestä alkoi kolmenkympin kohdalla paljastumaan. 10 kierrosta (33,3 km) oli itselle sellainen hiljainen unelma, että edes sen matkan pystyisi kokemaan, sen pystyin ja homma toimi hyvin. Kierroksen 12 aikana kuitenkin kypsyi päätös siitä että tänään matkaksi tulee riittämään 15 kierrosta, 50 km. Surkean vähäisten syksyn kilometrien takia matka alkoi tuntumaan jäsenissä neljänkympin kohdalla. Normaalia väsymystä, kolotusta siellä täällä. Käytännössä heikoimmaksi lenkiksi tuli pää. Mutta olihan koko juoksuun lähtö ihan väärällä fokuksella, jos satasen juoksua olisi tosissaan tavoitellut. Nyt juostiin sellainen "fiiliksen mukaan" -juoksu. Selvähän se että ei satasta juosta tällä meikäläisen tasolla kuin pitkää lenkkiä. Satanen lähdetään juoksemaan maaliin, kunnollisella "perkele, minähän juoksen" asenteella.

Tapahtumat on hienoja. Sain tilaisuuden jutella hetken Näreahon Antin kanssa. Kuisman Tuulan kanssa pitkin matkaa morjesteltiin ja ajatuksiakin kerittiin vaihtamaan. Tuulalle onnittelut Wihan Nestori -arvonimestä.

Loppujen lopuksi, hieno juoksu, hieno kokemus, hieno oppi. Ja ennenkaikkea, mieli on taas valoisa tulevan suhteen ja treenimotivaatio buustaus syntyi. Nyt vain aktiivista palauttelua ja kun paikat on valmiit niin maltillisesti matkaan ja kilometrejä kehoon.

Tahdon- vai järjenääni?

Kumpaa kuuntelet tahtoa vai järkeä? Onko vastoinkäymiset urheilemisen "perkelettä"? Vai onko vastoinkäymiset urheilemisen kautta saatavaa henkistä kasvamista, kun pitää oppia kohtaamaan, käsittelemään ja hyväksymään vaikeita asioita? Miian hieno kirjoitus asiasta.

Huh, menipä filosofiseksi. Mutta joka tapauksessa on se vaikeaa. Kun tahto huutaa kovaan ääneen "Haluan päästä juoksemaan, haluan päästä testaamaan itseäni, haluan kokea 100 kilometrin pahan olon ja nautinnon, haluan, haluan!" Ja samaan aikaan jossain syvällä sisällä se hento järjenääni koittaa saada omaa sanomaansa esiin "Onko järkeä lähteä vajaakuntoisena rikkomaan paikkoja ja pistämään itsensä kuukauden- puolentoista telakalle!"

Kyllä vaan. Wihan kilometreihin on nyt aikaa 9 päivää. Vasen jalkani ei ole täysin kunnossa vieläkään. Ei se ole huono, mutta on se rajoittanut usean peräkkäisen päivän juoksemisia. Ei se ole kipeä, mutta ei se ole myöskään täydellisessä 100 km kunnossa.

Silti olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteesta en pysty luopumaan. Olen henkisesti valmistautunut siihen että loka- marraskuun aikana minun on vain "rakastettava" vesijuoksua, uimista, crostraineria, jumppaa ja venyttelyä. Koska todennäköisesti en pysty juoksemaan hetkeen aikaan Wihan jälkeen.

Ja silti, olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteestani  e n  o l e  v a l m i s  l u o p u m a a n.

ps. 3.9 jälkeen, taisin sittenkin hieman liikaa innostua ja juosta...