Kumpaa kuuntelet tahtoa vai järkeä? Onko vastoinkäymiset urheilemisen "perkelettä"? Vai onko vastoinkäymiset urheilemisen kautta saatavaa henkistä kasvamista, kun pitää oppia kohtaamaan, käsittelemään ja hyväksymään vaikeita asioita? Miian hieno kirjoitus asiasta.
Huh, menipä filosofiseksi. Mutta joka tapauksessa on se vaikeaa. Kun tahto huutaa kovaan ääneen "Haluan päästä juoksemaan, haluan päästä testaamaan itseäni, haluan kokea 100 kilometrin pahan olon ja nautinnon, haluan, haluan!" Ja samaan aikaan jossain syvällä sisällä se hento järjenääni koittaa saada omaa sanomaansa esiin "Onko järkeä lähteä vajaakuntoisena rikkomaan paikkoja ja pistämään itsensä kuukauden- puolentoista telakalle!"
Kyllä vaan. Wihan kilometreihin on nyt aikaa 9 päivää. Vasen jalkani ei ole täysin kunnossa vieläkään. Ei se ole huono, mutta on se rajoittanut usean peräkkäisen päivän juoksemisia. Ei se ole kipeä, mutta ei se ole myöskään täydellisessä 100 km kunnossa.
Silti olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteesta en pysty luopumaan. Olen henkisesti valmistautunut siihen että loka- marraskuun aikana minun on vain "rakastettava" vesijuoksua, uimista, crostraineria, jumppaa ja venyttelyä. Koska todennäköisesti en pysty juoksemaan hetkeen aikaan Wihan jälkeen.
Ja silti, olen edelleen sitä mieltä että syksyn tavoitteestani e n o l e v a l m i s l u o p u m a a n.
ps. 3.9 jälkeen, taisin sittenkin hieman liikaa innostua ja juosta...
Tavoite: keski-ikäisestä sohvaperunasta, intohimoiseksi urheilujaksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti