eka 50 km takana - ultraaja ensiaskel otettuna

Syksyn aikana oli aina vain vahvempana tunteena se, että minä haluan juosta aina vain pidemmälle ja pidemmälle. Jostain se palo vain kumpuaa. Haastaa itseäni kilometrien kautta. Siksi tämä eka 50 km oli itselle hirmuisen tärkeä ja iso juttu.

Seuraavat kappaleet on kirjoitettu juoksun jälkeisenä yönä klo 2:10 jälkeen. Kone taisi vielä käydä kierroksilla ja analyysi tekemisestä oli alkanut vauhdilla.

Yöllä juoksun jälkeen, Klo 2:10:
Parin tunnin yöunien jälkeen, kun heräsin, niin päässä vilisee suunnaton analysaattori. Siellä puretaan sanoiksi ekan ultrani tuntemuksia. Ja kun ajatukset vilistävät sellaisella vauhdilla, että nukahtaminen ei onnistu millään, niin lienee parasta purkaa ne kirjoitukseksi.

Ultrajuoksu, ultrajuoksija, nyt myös minä. Noilla sanoilla on ihan käsittämättömän suuri merkitys itselleni. Se oli kuitenkin heti ekan maratonin jälkeen (aika tarkaan vuosi sitten) kun halu päästä pidemmälle ja pidemmälle jostain tuli. Silloin se liekki alkoi hiljaa palamaan ja palaa nyt entistä suurempana.

Toisaalta ei meinaa kehdata sanoa itseään ultraajaksi, Kun on vasta 50km takana ja niin raakile tässä hommassa. Mutta kukin aloittaa aina alusta ja oma aktiivinen treenaminen on kestänyt vasta 1,5 vuotta. Kyllähän kerran-parin maratonareita löytyy, mutta 50 juoksijoita jo melkoisesti vähemmän. Eli selkä suorana, ylpeänä, sanon nyt itseäni ultrajuoksijaksi.

Itse juoksu:
Perusajatus oli 2,5km - geeli ja 1-1,5 min kävelyä, 5Km - juoma+geeli ja kävely. Eli 2,5km etapeilla eteenpäin. Sillä mentiin ja hyvin se toteutui.

Keskisyke 160 (ei ihan suunnitelman mukainen). Alusta lähtien oli taas (kuten kaikissa ”kilpailuissani”) syke 20-25 lyöntiä normaalille lenkille lähtöä korkeampi, ja siellä pysyi. Mutta alkumatkan hengitystiheys ja -syvyys ei vastannut tuota lukua, pumppu vaan hakkaa normaalia kovemmin. Keskustelukin sujui juostessa. Jossain 35km kohdalla myös hengitys alkoi olemaan paremmin sykettä vastaava.

Toki osa sykkeestä menee sen piikkiin että suunnitellut 6:45 kilometrit oli alussa 6:10-6:30 luokkaa. 6 tunnin kokonaiskeston alittaminen oli sen verran takaraivossa, että ei millään halunnut jarrutella rennon letkeästä juoksusta käsijarrujuoksuun. Kovasti koitin matkalla itselleni vakuuttaa että loppuajalla ei ole mitään väliä, kunhan maaliin selviän. Mutta valehtelisin jos sen niin olisin oikesti tuntenut. Ajallakin oli väliä.

Siinä on nyt oikeasti tekemistä, että tulevaisuudessa saa pitkän kisan alkamaan ja jatkumaan pitkälle PK-tasolla, alle 136 sykkeellä.

Jalat kesti aivan loistavasti koko matkan, siis mitään kipupaikkoja ei tullut. 35km oli raja, jolloin lihasväsymys alkoi tulla kuvaan mukaan ja kävelytauot alkoivat tihenemään. Silloin alkoi se hauska vääntö. Tuohan seuraavalle talolle tai mäen alkuun tai milloin millekin pisteelle. Sinne ainakin nyt jaksan juosta ja sitten pikku kävely. Syy miksi lihasväsymys jo 35:ssa tuli mukaan oli kovin yksinkertainen. Aivan hävettävän vähän juoksukilometrejä takana ja piiitkät lenkin puuttuvat. Mutta toisaalta huonolla treenaamisella tämä saavutus. Mitäs jos nyt oikeasti saisi ne kaikki lenkit juostua? Mihin sillä voisi päästä?

Mitä tulevaisuudessa pitää tehdä: Tähän ei paljon ajatusta ja kirjoitusta tarvita. PK juoksulenkkejä. PK juoksulenkkejä, paljon, oikeasti paljon enemmän kuin nyt. Lihaskuntoa ja -huoltoa ja VK lenkkejä unohtamatta.

Fiilikset:
Juoksu oli upea. Samoin upeaa oli huomata kuinka alkutaipaleella tässä vielä on. Kuinka on parannettavaa treenaus moraaliin, voi voi, ne heinäkuun 3vk:n laiskottelut. Millaisen motivaatio buustauksen tästä saikaan. Juoksun keskivaiheen flow-tilasta väsymystä vastaan taistelemiseen ja käsittämättömän helppoon viimeiseen kilometriin. Kuinka väsymys vain hävisi, kun tajusi että ensimmäinen tavoite tulee täyttymään, voi sitä endorfiinin määrää. Kyllä siinä muutama kyynelkin silmäkulmasta tuli.

Tällaista jäi käteen ekasta ultrastani.

50 km, 5:52:15

2.11.2013, klo 10:00, silloin se tapahtui.

Huoltojoukot olivat valmiina reittiopastettuna ja huoltoreput käsissä. Oli todella iso juttu kun sain tehdä tämän matkan yhdessä elämi tärkeimpien henkilöiden kanssa. Vaimoni ja poikani, vanhempani, appivanhempani. He kaikki olivat huoltojoukkoina matkassa mukana. Sekä osassa matkaa myös valmentaja. Ja minulla edessä 2 x 25km reitti.

Matka eteni 2,5 km etapein. Aina 2,5 km jälkeen "omahuolto", jossa hetken kävely ja herkku-energiageeli. Ja sitten 5 km jälkeen "huoltopiste", jossa kävelyä, juomaa ja lisää herkku-geeliä. Tätä rytmiä jatkui kepeästi juoksusta nauttien ensimmäiset pari tuntia.

25:n kohdalla (aika 2:44) tuli ensimmäinen hetken väsy kun tajusin että puoliväli on saavutettu, toinen mokoma edessä. Mutta homma jatkui tästä tutulla kaavalla. Kyllähän se matka alkoi tuntumaan tutussa 35:n kohdalla. Ensimmäiseksi alkoi takareisissä tuntumaan väsymystä. Tässä vaiheessa alkoi matkaan tulla jo kävelytaukoja myös 2,5 väleihin. Ylämäkien juokseminen ei enää ollut niin hohdokasta. Suora suoralta, mutka mutkalta, homma vain eteni. Ekaa kertaa koskaan tuli myös kokeiltua millaine teho musiikilla on juoksuhommaan. Saman 35:n kohdalla pyysin napit korviini. Kyllä se vaan helpottaa, kun hetkittäin ääneen huutaa mukana tekstiä by Apulanta "viisaus ei asu meissä..." tai uppoutuu hetkeksi keskelle taistelutannerta - Metallican Onen tahdeissa.

Viimeinen 300m oli kieltämättä aika makeen tuntuista. Pieneen ylämäkeen sellainen kunnon loppukiri ja loppupätkää mukana juossut appiukko karistettiin kannoilta :) . Tais olla aika yllättävä veto. Olo oli väsynyt ja tunne oli ettei yhtään metriä enempää olisi mennyt.

Roskikselta lähdin ja roskikselle lopetin, siinä välissä 50 km. Onnitteluja, halauksia ja hyvää fiilistä. Itse asiassa ehkä hieman tyhjääkin oloa, tässäkö se nyt sitten oli. Mitä seuraavaksi, nälkää jäi.

Tänään minusta tuli ultrajuoksija!  http://fi.wikipedia.org/wiki/ultrajuoksu

Kohti syksyä (ja 50 km) kesällä 2013

Olen aina pitänyt numeroleikeistä. 42 km ennen 42-v. Se tavoite saavutettiin. Kaverit alkoi huutelemaan heti Frankfurtin 2012 jälkeen, 50-50 numerosarjan perään. Mutta olin jo päättänyt että 50 km puhkaistaan 2013 syksyllä. Eli en tule odottamaan kahdeksaa vuotta että uudelle kymmynluvulle pääsen.

Kesän aikana reenailtiin, välillä oikein mallikkaasti ja välillä taas, no, jokunen viikko täysin ilman reeniä. Tässä sen hyvin huomasi, että ei vielä puolitoista vuotta hyvin säännöllistä reenaamista. Sekä itselle todella motivoiva tavoite syksylle. Eivät riittäneet ihan kokoaikaiseen, joka viikkoiseen liikkumiseen. Se vanha laiskuus vielä vei voiton, mutta onnenksi vain hetkeksi. Matka siihen liikkumisen intohimoon, jatkuvaan "pitää päästä ulos päivittäin lenkille" -tunteeseen, on siis vielä kesken.

Syksy kohti mennessä sitten reeni intoa riitti ja homma maistui. Välikilpailuna elokuussa juoksin Kangasalla ekaa kertaa järjestetyn puoli maratonin. Tavoitteena oli päästä alle kahden tunnin. Tällä kertaa se ei onnistunut, aika oli 2:00:18. Lähellä, mutta yli 2 tuntia. Ihan tarpeeksi lujaa en uskaltanut lähteä juoksemaan ekaa juoksua, jossa oli tavoitteena vain ja ainoastaa aika. Mutta ensi kerralla sitten rohkeasti vain aikaa vastaan painelemaan.

Kolme viikkoa ennen omaa 50 km juoksua tulin oikein kunnolla kipeäksi. Flunssaa ja kuumetta. Kyllä otti kipeetä kun parin viikon sairastelun jälkeen oli pakko siirtää vuoden päätavoitetta. Ja kun kyse oli vain omasta koti-50 jutusta. Mutta kun siihen tiettyyn viikonloppuun oli koko syksyn tähdännyt. Voi vain yrittää kuvitella ammattiurheilijoiden tunnetta, kun vuoden tärkeimmällä hetkellä sairastelu vetää maton jalkojen alta. Toisaalta tämä koti-50 on se minun oma "MM-kilpailuni", olihan se ajatuksissa ollut koko vuoden.

Kööpenhaminan opit

Köpiksen juoksu oli aivan loistava oppitunti. Ei sinänsä juoksuna vaan henkisen puolen oppina. Juoksun aikana tuntemani pahat olot aivan suotta vain vahvistui päässäni, kun henkinen valmistautuminen oli ihan nolla tähän juoksuun.

- Älä koskaan lähde takki auki pitkään suoriukseen!
- Kunnioita matkaa!
- Keskity ja valmistaudu siihen!

Valtaisan yhden maratonin syvällä rintaäänellä lähdin tähän juoksuun. Olo ja ajatus oli että kunhan nyt sipaistaan yksi maraton tästä alta pois, vähän niin kuin pitkänä lenkkinä. Yhtään en ollut valmistautunut henkisesti siihen, että oikeasti matka on pitkä. Ja varsinkin matkaan käytettävä aika, kun tällainen aloitteleva maratoonari hiipii matkaa sen aikaan 4:49.

Pitkään suoritukseen pitää valmistautua ja keskittyä. Koska sitä varten tankataan elimistöön energiaa niin yhtä tärkeää on myös valmistaa itseään henkisesti vääjäämättä matkan aikana tuleviin erilaisiin negatiivisiin asioihin. Jossainkohtaa tulee väsyttämään. Jossain kohtaa tulee jonnekin kolotuksia ja kipuja.

Mutta kun jälkeenpäin tätä tapahtumaa pohdiskelin niin tämä oppi on varmasti itselle kultaakin arvokkaampaa. Onneksi tämä oppitunti tuli eteen heti toisella maratonilla, jossa toisaalta ollaan vain vajaan viiden tunnin suorituksen kanssa tekemisissä.

Kööpenhamina Marathon 2013, 4:47:30

Talvi tuli juostua ja hiihdettyä. Sen verran sai hiihtokilometrejä alle että tuli lähdettyä appiukon kannustamana hiihtämään perinteisen puoli-Pirkka, 45 km. Luistamattomassa lumisateessa siitä tuli hyvä viiden tunnin lenkki.

Keväällä 2013 oli sitten toisen maratonin vuoro, nyt Kööpenhaminassa.Köpistä voi suositella maraton reissuksi oikein lämpimästi. Vaimo vuokrasi hotellilta polkupyörän ja pääsi tosi mukavasti kulkemaan eripaikkoihin reitillä. Ja välillä onnistu pyöräily siinä vierellä reitin varrella. Hieno pyöräily kaupunki.

Ja sitten itse juoksuun. Lauantain 25 asteen helle oli vaihtunut sadetta uhkaavaan 10 asteen lämpöön. Tällä kertaa lähdössä oltiin ihan hyvissä ajoin :) . Se tiesi sitä että pääsin sitten toisella yrittämällä aistimaan sitä massalähdön tunnelmaa. Nyt ajatuksena oli seurata 4:40 ilmapalloja ja nipistää puolituntia ekasta maraton ajasta.

Parin kilsan jälkeen tuli ensimmäinen oikein kunnon sadekuuro. Sen jälkeen oli kaikki likomärkänä, kengät kuin olis lätäköissä kävellyt. Matka kuitenkin eteni ihan mukavasti. Puoleen väliin kun päästiin niin ekan kerran tuntui että tästä on tulossa vielä pitkä päivä. Tavoiteilmapallot oli jo hieman karanneet ja vähän oli kylmä. Sain lisäpaidan päälle ja ajatus siitä hetkeksi kirkastui. Märät kengät hieroi jalkapohjiin pienet rakot ja kolmevitosen kohdalla ottipäähän ja kiroilutti, perhana mitä hommaa. Kaikki mahdollinen negaatio pääsi pään sisään ja homma oli ihan oikeasti ärsyttävää juoksemista. Viimeiset pari kilsaa otin oikein kunnon loppukirin ja vauhtia oli kuin Usain Boltilla, ainakin melkein. Eli reserviä juoksemiseen oli vielä jäljellä vaikka kuinka paljon. Hyvin maaliin pääsin ja aikakin parani sen parikymmentäminuuttia.

Frankfurtin jälkeen

Pari askelta maaliin tulon jälkeen ekan kerran oikea jalka vähän petti alla. Ja aina kipeämmäksi kävely kokoajan meni. Juoksu sujui kuitenkin ilman kantapää kipuja. Sitä se endorfiini teettää. Seuraava aamuna jalka ei askelta kestänyt ja matka lentokentälle sujui lentolaukun kahvaan vahvasti nojaten. Kotona haettiin kepit kävelyn avuksi viikon ajaksi.

42 km ennen 42-v tuli saavutettua. Sitä kun seuraavina päivinä maisteli ja nautiskeli niin heti alkoi ajatuksissa pyörimään, mitäs seuraavaksi? Jotenkin päässä alkoi heti pyörimään ajatus matkan pidentämisestä. Maraton ajan parantaminen ei tuntunut siihen verrattuna ollenkaan niin tärkeältä. Eli tähtäin jonnekin ensi vuoteen ja pidempään lenkkiin?

Parin viikon jälkeen alkoi kirkastumaan ajatus 2013 syksylle ja sinne 50km puhkaisu. Ja varmaankin keväällä sitä ennen toinen maraton. Joulun aikaan oli suunnitelmat selvät. Toukokuussa Köpiksen maratonille ja
lokakuun alussa omatoimi 50km.

Frankfurt Marathon 2012, 5:08:59

Frankfurtissa oli tarkoitus sitten juosta debyytti maratoni. Suunnitelmana mennä rauhassa omaa juoksua, ihan vaan sykkeitä vahtien ettei juokse jalkoja alta siinä ekan innossa. Ajoissa oltiin lähtöpaikalla ja rauhassa hoidettiin juoksuvalmistelut kuntoon. Lähtöalueelle kun hallin lämmöstä siirryttiin niin hieman ihmettelin lähtijöiden vähyyttä ulkona. No, aikaa lähtöön oli vielä 40 min, juoksijat tulisivat varmaan viime tipassa paikalle, kun ulkona oli vain muutama aste lämmintä. Hetken päästä iski hirvittävä järkytys kun huomasin kauempana, puiston toisella puolella, kadulla kulkevan juosijamassan. Mitä helvettiä, tuollahan juostaan jo, mun pitäis olla siellä, mitä kello on, mitä on tapahtunut? Sitten se iski, kellon siirto on mokattu ja MÄ OLEN 30MIN MYÖHÄSSÄ. Ei ole totta, eka maraton, unelma hajosi käsiin ennen kuin alkoikaan. Miten tässä voi näin käydä. Kyllä siinä kyyneleet oli niin lähellä. Eka maraton ja startti myöhässä, just.

Vaimolle kiitos kun se mun kiroamisen keskellä vaan kylmästi totesi, "Ala painella, startti on tossa, anna mennä!" Siinä sitten mentiin ekaa maratonia, ihan soolo juoksuna, ei tullut vielä koettua massalähdön huumaa. Selväähän se oli että päällä oli sekä paniikki että hätä. 200 metrin juoksemisen jälkeen vilkaisin sykemittaria ja syke 175. Siinä sitten meni suunnitelma alhaisista sykkeistä samantien romokoppaan. Ei auttanut vaikka kuinka koitti yrittää hiljentää ja rauhoittaa menoa. Oli vain kauhea kiire saada kiinni juoksun peräpää, yksin tyhjiä Frankfurtin katuja. Pelotti saanko enää juoma-asemilta juomaa ja ylipäätään pysyisikö reitillä. Aikamoinen startti.

Onneksi kolmen kilsan kohdalla kuulin kun takaani lähestyi askeleet ja sain itselleni juoksukaverin toisesta myöhästyjästä. Kymppiin saakka taivallettiin yhdessä ja muutamia ajatuksia matkalla vaihdettiin.

Juoksu eteni ihan mukavasti. Välillä sai nauttia flow-tilasta ja kuuluisa kolmenkympin seinäkin osui kohdalle. Onneksi vaimo pääsi hyvin vaihtamaan paikkaa reitin varrella ja hetken kohtaaminen aina antoi voimia kun kannustusta sai kotiväeltä. Uskomattoman iso merkitys on tuollaisella kannustamisella. Ja olihan ne loppumatkan musapisteet mukavia hetkiä, sai ajatukset pois matkasta ja juoksemisesta.

Viimeiset kilometrit sitten vain nautti väsyneistä, kipeistä jaloista. Odotti sitä hetkeä kun viimeiset sadat metrit on edessä ja saa juosta messuhalliin sisälle. Juosta ne viimeiset kymmenet metrit punaista mattoa pitkin maaliin. Ja se hetki oli hieno, niin hieno, muutaman kyyneleen kostuttamaa onnea. Mun eka maraton. Voittaja olo. Vau!

Ennen Frankfurtia 2012

Treenaaminen ensimmäiselle maratonille oli mielenkiintoista opettelua. 

Alun innostus oli kova. Varmaan eniten oli opettelemista siinä kuinka kevyesti alku piti ottaa. Siksi sykemittarin oli käytössä heti alusta pitäen, jotta saisi pidettyä ne PK-lenkit oikeasti PK:na. Ja se oli vaikeaa! "Pitäähän reenaamisen tuntua, eihän siitä muuuten mitään hyötyä ole!" Tähän ajatusmaailmaan kun oli tottunut.

PK-lenkit. Ne oli kuin käsijarru päällä juoksemista. Kokoajan piti varoa ettei sykkeet nousisi ja yhtään, ei yhtään halunnut kävellä, koska minä olen juoksija en kävelijä. Suosittelen lukemaan loistavan tekstin asiasta Marko Forsell - kävelytauot ja muutenkin tutustumaan ultramatkaajan blokiin. Itse koin lähes hurmoksellisiä hetkiä kun Markon tekstit luin.

Kevät ja kesä meni mukavasti treenatessa. Vielä ei ollut syntynyt sisäistä jatkuvaa tarvetta siihen että aina pitää päästä lenkille, vaan välillä joutui pakottautumaan ulos ja välillä jäi menemättä. Sitä normaalia aloittelevan urheilijan tekemistä.

Kuitenkin juostua tuli hiukan liiankin kanssa. Penikkavaivat alkavat vaivaamaan molemmissa säärissä elokuun lopussa, pari kuukautta ennen unelmaa, ja nyt vasta pitkiä lenkkejä olisi pitänyt päästä tekemään. 

Tästä seurasi lääkärissä ja hierojalla käyntejä, juoksutaukoa, kortisoni piikkejä, vesijuoksun tai korvaustreenien yrittämistä, epätoivoa, uskoa, ja taas epätoivoa. Aina viikon tai kahden perään pieni testilenkki. Ja taas lyhyen juoksun jälkeen pakko todeta että jalkoihin sattuu. Alkoi usko loppumaan että unelman saisi täyttymään. Ja totuus on että hävyttömän huonosti sain itseäni liikkeelle korvaaviin treeneihin koko telakalla olon aikana. Kaksi viimeistä kuukautta ennen h-hetkeä oli aivan ala arvoista treenaamista.

Viikkoa ennen Frankfurtia juoksin 7 km ilman säärituntemuksia ja ekalle maratonille lähdettiin. Ajatuksena oli mennä keräänään kokemusta massatapauhtumasta ja juoksemaan niin pitkälle kuin pystyy, paikkoja rikkomatta. Pelon sekaisin tuntein. Aikatavoitetta ei asetettu, vain tieto siitä että n. 5:30 matka tulee kestämään, PK-VK lenkkivauhdista haarukoituna.

Mikä sai liikkumaan-juoksemaan?

Vuosia sitten minulla oli haave juosta maraton. Se sai silloin liikkumaan ja sen eteen tein töitä useamman kuukauden. Silloin esikoisemme syntymä kuitenkin mullisti iloisesti maailmaamme ja liikkuminen jäi kovin vähälle. Maratonin juokseminen jäi vielä haaveeksi.

Pari vuotta sitten vaimoni aloitti oman kuntokuurinsa, valmentajan avulla. Tätä aktiivista liikkumista seurasin sivusta, välillä vähän kadehtienkin, ja edelleen liikuin "pitäisi-liikkua" tasolla. Talvella 2012, useiden "eikös sinunkin pitäisi tehdä itsellesi jotain" jälkeen tein päätöksen että pitää tehdä ja samainen valmentaja pestattiin avuksi minullekin, maaliskuussa 2012.

Yhtenä motivaationa tähän oli edelleen maratonin juokseminen, jonkinlainen onko minusta siihen ajatus? Alun kuntotestien ja hetken treenamisen jälkeen valmentaja sitten suostui ottamaan tavoitteeksi maratonin. Oma unelmani oli saavuttaa tuo maaginen 42 km ennen kuin täytän 42-v. Tästä syystä maraton valittiin mahdollisimman pitkältä syksyltä ja eikun tavoitteet kovaksi ja tähtäin ekalle maratonille Frankfurtiin 28.10.2012.

Taustaani

Olin keski-ikäinen, perheellinen isä. Tyypillinen tapaus. Hyvin satunnainen liikkuja. Parin viikon innostuja, täydellä innolla alkuun, kovaa menoa ja sitten taas ei mitään, kuukausiin. Todellista on-off liikkumista. 

Jo vuosia ennen aktiivista juoksemista tiesin ja ajattelin että pitäisi liikkua, jotta olisi myös vanhempana hyvässä kunnossa. Minulla on onni, kun sekä isäni ja appiukkoni ovat tässä asiassa erinomaisia esimerkin näyttäjiä. Sellaisia ikänsä liikkuneita perusukkoja. Aivan huikean hienoja esimerkkejä.

Myös tietoisuus siitä että liikunnasta saa hyvää lääkettä arjen jaksamiseen oli olemassa. Kuitenkin oma liikkumiseni oli tätä "pitäisi ja pitäisi" -tyyppistä, liikkeelle lähtemistä ei tapahtunut kuin satunnaisesti.

Tätä "tiedän että pitäisi liikkua" -aikaa kesti melko pitkään. Tarve arjen jaksamisen parantamiseksi oli olemassa, mutta tahtoa sen toteuttamiseksi puuttui. 

Nykyään olen edelleen keski-ikäinen, perheellinen isä, mutta myös aktiivinen juoksija. Ja suunnattoman onnellinen ja ylpeä siitä.