Kun pienen paremman hetken jälkeen jatkaa samaa rataa kuin ennen. Kun vaan puskee ja painaa, perkele, onhan sitä ennenkin. Sitä samaa pitää, täytyy, perkele eteenpäin -tekemistä. Niin töissä, kotona ja myös urheilussa. Lopulta vastassa oli lasiseinä jota päin juoksin. PAM, STOP, pysähdys. Niin kävi kun uskoo olevansa supermies.
Niin se vaan on että välillä elämä on pitää, täytyy, tarvii -asioita. Mutta kun sieltä välistä puuttuu ihan liian paljon sitä saan, voin, iloitsen -tekemistä niin lasiseinä tulee vastaan.
Nyt oltiin hetki ihan paikallaan. Ja ollaan hetki tehty asioita erilailla, kevyemmin, itseään kuunnellen. Onnekseni asiaan on ymmärrystä niin töissä kuin kotona.
Onneksi liikkuminen ei jäänyt täydelliselle tauolle, siitä pitää osittain huolen vajaan vuoden ikäinen labradoripoika, joka ne päivittäiset lenkit tarvitsee. Eilen illalla oli hieno yhteinen lenkki. Järven jäällä, räntäsade piiskaa naamaa ja umpihangessa eteenpäin iloisin mielin tarpoessa. Siinä sitä sai, sitä parasta mahdollista lääkettä.
Tavoite: keski-ikäisestä sohvaperunasta, intohimoiseksi urheilujaksi...
Ei saa luovuttaa, pitää antaa vaan välillä hieman periksi.
VastaaPoista