eka 50 km takana - ultraaja ensiaskel otettuna

Syksyn aikana oli aina vain vahvempana tunteena se, että minä haluan juosta aina vain pidemmälle ja pidemmälle. Jostain se palo vain kumpuaa. Haastaa itseäni kilometrien kautta. Siksi tämä eka 50 km oli itselle hirmuisen tärkeä ja iso juttu.

Seuraavat kappaleet on kirjoitettu juoksun jälkeisenä yönä klo 2:10 jälkeen. Kone taisi vielä käydä kierroksilla ja analyysi tekemisestä oli alkanut vauhdilla.

Yöllä juoksun jälkeen, Klo 2:10:
Parin tunnin yöunien jälkeen, kun heräsin, niin päässä vilisee suunnaton analysaattori. Siellä puretaan sanoiksi ekan ultrani tuntemuksia. Ja kun ajatukset vilistävät sellaisella vauhdilla, että nukahtaminen ei onnistu millään, niin lienee parasta purkaa ne kirjoitukseksi.

Ultrajuoksu, ultrajuoksija, nyt myös minä. Noilla sanoilla on ihan käsittämättömän suuri merkitys itselleni. Se oli kuitenkin heti ekan maratonin jälkeen (aika tarkaan vuosi sitten) kun halu päästä pidemmälle ja pidemmälle jostain tuli. Silloin se liekki alkoi hiljaa palamaan ja palaa nyt entistä suurempana.

Toisaalta ei meinaa kehdata sanoa itseään ultraajaksi, Kun on vasta 50km takana ja niin raakile tässä hommassa. Mutta kukin aloittaa aina alusta ja oma aktiivinen treenaminen on kestänyt vasta 1,5 vuotta. Kyllähän kerran-parin maratonareita löytyy, mutta 50 juoksijoita jo melkoisesti vähemmän. Eli selkä suorana, ylpeänä, sanon nyt itseäni ultrajuoksijaksi.

Itse juoksu:
Perusajatus oli 2,5km - geeli ja 1-1,5 min kävelyä, 5Km - juoma+geeli ja kävely. Eli 2,5km etapeilla eteenpäin. Sillä mentiin ja hyvin se toteutui.

Keskisyke 160 (ei ihan suunnitelman mukainen). Alusta lähtien oli taas (kuten kaikissa ”kilpailuissani”) syke 20-25 lyöntiä normaalille lenkille lähtöä korkeampi, ja siellä pysyi. Mutta alkumatkan hengitystiheys ja -syvyys ei vastannut tuota lukua, pumppu vaan hakkaa normaalia kovemmin. Keskustelukin sujui juostessa. Jossain 35km kohdalla myös hengitys alkoi olemaan paremmin sykettä vastaava.

Toki osa sykkeestä menee sen piikkiin että suunnitellut 6:45 kilometrit oli alussa 6:10-6:30 luokkaa. 6 tunnin kokonaiskeston alittaminen oli sen verran takaraivossa, että ei millään halunnut jarrutella rennon letkeästä juoksusta käsijarrujuoksuun. Kovasti koitin matkalla itselleni vakuuttaa että loppuajalla ei ole mitään väliä, kunhan maaliin selviän. Mutta valehtelisin jos sen niin olisin oikesti tuntenut. Ajallakin oli väliä.

Siinä on nyt oikeasti tekemistä, että tulevaisuudessa saa pitkän kisan alkamaan ja jatkumaan pitkälle PK-tasolla, alle 136 sykkeellä.

Jalat kesti aivan loistavasti koko matkan, siis mitään kipupaikkoja ei tullut. 35km oli raja, jolloin lihasväsymys alkoi tulla kuvaan mukaan ja kävelytauot alkoivat tihenemään. Silloin alkoi se hauska vääntö. Tuohan seuraavalle talolle tai mäen alkuun tai milloin millekin pisteelle. Sinne ainakin nyt jaksan juosta ja sitten pikku kävely. Syy miksi lihasväsymys jo 35:ssa tuli mukaan oli kovin yksinkertainen. Aivan hävettävän vähän juoksukilometrejä takana ja piiitkät lenkin puuttuvat. Mutta toisaalta huonolla treenaamisella tämä saavutus. Mitäs jos nyt oikeasti saisi ne kaikki lenkit juostua? Mihin sillä voisi päästä?

Mitä tulevaisuudessa pitää tehdä: Tähän ei paljon ajatusta ja kirjoitusta tarvita. PK juoksulenkkejä. PK juoksulenkkejä, paljon, oikeasti paljon enemmän kuin nyt. Lihaskuntoa ja -huoltoa ja VK lenkkejä unohtamatta.

Fiilikset:
Juoksu oli upea. Samoin upeaa oli huomata kuinka alkutaipaleella tässä vielä on. Kuinka on parannettavaa treenaus moraaliin, voi voi, ne heinäkuun 3vk:n laiskottelut. Millaisen motivaatio buustauksen tästä saikaan. Juoksun keskivaiheen flow-tilasta väsymystä vastaan taistelemiseen ja käsittämättömän helppoon viimeiseen kilometriin. Kuinka väsymys vain hävisi, kun tajusi että ensimmäinen tavoite tulee täyttymään, voi sitä endorfiinin määrää. Kyllä siinä muutama kyynelkin silmäkulmasta tuli.

Tällaista jäi käteen ekasta ultrastani.